Isät ja tyttäret

Olen askarrellut koulussa kartongista ja tyllistä isälle kortin, jonka kanteen olemme luokan tyttöjen kanssa kollektiivisesti päättäneet tehdä purjeveneen. Mitä siitä, että asumme sisämaassa, eikä kenenkään tutullakaan ole purjevenettä. En millään keksinyt tunnilla sopivaa värssyä korttiini, mutta isänpäivän aamuna raapustin sisäsivulle: Äijälle. Äitiä sanavalinta ei oikein miellytä, mutta isä tuntee varmasti siihen kätkeytyvän rakkauden.

Isä vähän hämmästyy saadessaan lahjaksi tuhkakupin, sillä viimeisestä tupakasta on kulunut jo melkein vuosikymmen. Kyläkaupan valikoima ja rahavarani olivat rajalliset. Tuhkakuppi löytää paikkansa savuttoman kodin sohvapöydältä.

Olen aina ollut isän tyttö ja ylpeä siitä. Isä oli 40-vuotias syntyessäni, eli sen ajan mittapuun mukaan hän oli jo aika vanha. Ehkä hän siksi osasi laittaa asiat tärkeysjärjestykseen ja asetti perheen ja kodin etusijalle. Minusta ei ollut ollenkaan kummallista, että isä laittaa ruokaa, pesee pyykkiä ja siivoaa.

Omaan pikkuiseen prinsessaansa isä suhtautui alusta alkaen suojelevasti, opin esimerkiksi sytyttämään pesään valkean vasta kolmikymppisenä – ja poltin tietysti silloin sormeni. Moni muukin asia tehtiin puolestani, jotten väsyisi tai satuttaisi itseäni. Aikana ennen henkilökohtaisia kännyköitä isä piti myös lukua minulle tulevista puheluista, kaikille pojanäänille en ollut tavattavissa.

Toisaalta isä uskoi minuun vankasti. Ei edes taivas tuntunut olevan kattona minun kyvyilleni. Tekemiseni jaksoivat aina kiinnostaa häntä, eikä sen suurempia ääliöitä ollutkaan kuin he, jotka olivat pahoittaneet mieleni.

Muuttokuormaani sitten aikanaan pakatessaan isä veti minut syrjään ja muistutti, että kotiin saa aina palata, jos elämä murjoo tai ikävä iskee. Lohdullinen eväs mielessäni lähdin maailmalle. Suurimmalta surulta isäkään ei voinut minua varjella. Tänä vuonna vien isänpäivänä kynttilän hänen haudalleen jo kymmenettä kertaa. Kaipaan häntä joka päivä.

Isyys on miehelle kova juttu

Jouko Huttunen on tarkastellut isyyttä paitsi tutkijana myös isänä. Esimerkiksi kirjassaan Isänä olemisen uudet suunnat (PS-kustannus, 2001) hän kertoo silmänsä auenneen ratkaisevasti omien arkipäivän havaintojen, haastattelujen ja keskustelujen kautta sekä ennen muuta henkilökohtaisten uusien isyyskokemuksiensa avulla.

Huttusen mukaan hellyys ja hoiva eivät rajoitu naiseuteen ja äitiyteen, vaan ne ovat myös miehisyyden ja isyyden yhtä olennaisia ominaisuuksia. Hoiva rikastuttaa miehen elämää ja antaa tytölle mahdollisuuden tutustua maskuliinisuuteen ja miehiseen tapaan tuntea ja ilmaista kokemuksia. Tyttö voi tämän kokemuksen varassa suunnistaa miesten maailmassa.

Huttunen muistuttaa myös, että lapsi hyötyy molempien sukupuolten tarjoamasta läheiskokemuksesta. Silloin esimerkiksi hyvä ja paha eivät kasaudu lapsen mielessä herkästi vain toiseen sukupuoleen.

”Laatu” ei Jouko Huttusen mielestä korvaa määrää kiintymyssuhteen syntymisessä. Hoivaavan isän ei tarvitse kilpailla äidin kanssa, sillä molemmille riittää työsarkaa. Pelko, että pehmo-isyydessä ”nainen menettää miehen ja lapsi isän” on hänestä yliampuva. Omien kokemustensa sekä tutkimushavaintojensa perusteella Huttunen päätyy ajatukseen, että monet miehet pitävät hoivaavaa isänä olemistaan oman miehisyytensä kannalta merkittävänä asiana.

Menestyvän naisen takana on kannustava isä

Hoivaavan isän merkitystä lapsen kehitykseen on tutkittu muun muassa Yhdysvalloissa. Tutkimusten mukaan lastenhoitoon osallistuneiden isien lapset osoittavat keskimääräistä useammin sekä hoivaavuutta ja vastuullisuutta että myötätuntoisuutta ja empaattisuutta. Tyttöjen koulumenestys ja urahakuisuus ovat korostuneet sekä parisuhteet onnistuneet.

Vaikka Huttunen suhtautuukin pienellä varauksella edellä mainittuihin tutkimustuloksiin, hänen huomionsa kiinnittää se, että niin pojat kuin tytötkin näyttäisivät hyötyvän osallistuvasta ja hoitavasta isästä juuri sellaisilla osa-alueilla, joilla on ollut taipumusta kehittyä sukupuolelle tyypillisiksi ongelma-alueiksi.

Menestyvän naisen takana ei siis olekaan aina aviomies, vaan tytärtään lapsesta asti kannustanut isä. ”Isän tyttöjä” on oma isä kannustanut silloinkin, kun muut läheiset ovat vielä empineet.

Hyvää isänpäivää!

Tänä sunnuntaina moni isä herää tahmeaan halaukseen. Sänkyyn kannetaan hartaasti askarrellut kortit, joiden asianmukaista ihailua odotetaan silmät kirkkaina. Vaikkei isänpäivä olekaan saavuttanut äitienpäivän asemaa, ovat isät nimikkopäivänsä ansainneet.

Isänpäivää on vietetty jo viitisenkymmentä vuotta. Äitienpäivän tavoin ajatus isien omasta päivästä on rantautunut meille Yhdysvalloista. Tosin jo ruotsalaiset kauppiaatkin ymmärsivät varhain bisneksen päälle: vuonna 1949 he esittivät isänpäivän viettämistä kaikissa Pohjoismaissa. Isänpäivää vietetään Suomessa marraskuun toisena sunnuntaina.

Teksti: Pirjo-Margit Lehtinen

Kuvat: Shutterstock