(Sony BMG)
Il Divon toinen studiolevy jatkaa debyyttilevyn linjaa tasaisen varmasti. Romanttisia rakkauslauluja veisaava popoopperakvartetti on satsannut Ancora-levyllään komeaan saundiin, tuttuihin melodioihin ja kansainvälisyyteen. Ja ovatpa kiiltokuvapojat saaneet mukaan myös Kanadan lahjan popmaailmalle, itse megatähti Celine Dionin.
Il Divossa ja Ancorassa ei varsinaisesti ole mitään vialla, kaikki on tehty hyvin muotin mukaan ja kappalevalinnatkin ovat ihan onnistuneita. Yhtyettä vaivaa kuitenkin hengettömyys, jopa tavallisesti karvat ylös nostattavasta Ave Maríasta on saatu aikaiseksi niin pliisu versio että en tiennyt moista edes mahdolliseksi. Ylipäänsä laulusta ja levystä puuttuvat sielu ja syvyys ja siksi kuuntelukokemus muuttuu ennen pitkää pitkäveteiseksi.
Ancora onkin erinomainen valinta niille, jotka haluavat musiikkinsa tuttuna ja turvallisena ja joille yllätyksellisyys ja uudistuminen eivät ole tärkeitä. Laulu on komeaa (miehet myös) ja instrumenteissa löytyy. Myös se on aina mukavaa, että viitsitään käyttää muitakin kieliä kuin englantia, olkoonpa tarkoitusperät sitten kuinka kaupalliset tahansa.
Mielestäni levy sopii hyvin hiljaiseksi taustamusiikiksi coctail-kutsuille, kuunneltavaksi silloin kun ei vielä ihan oikein nukuta ja rauhoittamaan hyperventilaatiosta kärsiviä. Ymmärrän kyllä eriävänkin mielipiteen, mutta itse, vaikka iskelmäihmisiä olenkin, pidän tätä särmättömänä, tasapaksuna massana. Niin kuin eräs opettajatuttavani totesi kerran silmäiltyään tylsistyneenä Opettaja-lehteä muutaman kymmentä sekuntia "en minäkään sentään näin epätoivoinen ole".
teksti: Krista Rastamo