(RCA)
Superkvartetti valloitti soittolistat.
Neljä salskeannäköistä nuorta oopperalaulajaa, joiden ensilevy sisältää perinpohjin mietityn valikoiman takavuosien radiohittejä ja mahtipontisia jousisovituksia, joissa nelikko pääsee kajauttamaan sielunsa kyllyydestä. Kun vielä kvartetin kummisetänä toimii yhdysvaltalainen Idols-laulukilpailun tuomari Simon Cowell, levyn kuulijalle on varmasti täysin selvää, että tätä levyä on lähdetty tekemään menestys mielessä.
Jo nyt on selvää, että menestysresepti on myös toiminut: Il Divo on valloittanut myyntilistojen kärkisijoja kaikkialla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Platinalevyjä on sadellut ryhmälle ainakin Englannista, Irlannista ja Kanadasta - sekä Suomesta. Suomessa levy julkaistiin juuri ennen äitienpäivää, minkä jälkeen se nousi pian Suomen virallisen albumilistan kärkipäähän – ja sieltä levy löytyy edelleenkin, tuoreimpana listasijoituksenaan toinen sija.
Mutta mikä sitten on vikana, että levyn kappaleet eivät kuitenkaan tunnu värähdyttävän ainakaan tämän kuuntelijan sydämen herkkiä kieliä? Kuunneltuani levyn muutamaan kertaan lävitse, päällimmäiseksi tunteeksi jää kliinisyys. Ehkä koko myyvä paketti on jo liiankin pitkälle mietitty: kappalevalinnat ovat turvallisia – alkaen kvartetille varta vasten sävelletyistä hidastempoisista balladeista ja päättyen Frank Sinatran ikivihreän I Did it My Way –kappaleen espanjankieliseen versioon; laulajat salskeita nuoria miehiä, jotka sopivat niin äidin kuin tyttärenkin silmään; kappaleiden sovitukset miellyttäviä orkesterisovituksia ja kielivalikoimakin sopivan monipuolinen englannista italiaan ja espanjaan. Kun palapelin kaikki osaset on sovitettu yhteen liiankin harkiten, lopputuloksena ei kuitenkaan ole täydellinen musiikkielämys, vaan melko tasapaksu kokonaisuus, josta esiin ei juuri nouse todellisia helmiä.
Tästä musiikkielämyksestä jääkin samanlainen olo kuin K-kaupan einesosaston vakuumipakatusta valmisruuasta – tasalaatuista ja turvallista. Vaikka oopperan superkvartetti tarjoilee vain harvoja ärsyttävää ja taitavasti tehtyä musiikkia kauniissa kuoressa, on silti vaikea kuvitella, että nelikon musiikki jäisi elämään kovin pitkäksi aikaa, kun listasuosio ei enää kanna: rehellisyyden nimissä on sanottava, että Frank Sinatralle nämä pojat eivät pärjää. Mainetta ja maallista mammonaa voi oopperamaailman namupaloille silti povata lisääkin - kyllähän maailman radiosoittolistoilla on aina tilaa samettiäänisille rakkauslaulujen esittäjille.
teksti: Kirsi Hantula