(Sire/Warner)
HIM ei ole lovemetallillaan koskaan täysin makusuonen keskipisteeseen iskenyt, mutta bändiä on ollut syytä kunnioittaa tekemästään laadukkaasta ja johdonmukaisesta työstä. Levytetty tuotanto on hivenen sliipatusta ilmiasustaan huolimatta aiheuttaneet pääasiassa positiivisia tuntemuksia sävellyksellisen antinsa ja siellä täällä vilahdelleiden metalliviitteiden ansiosta. Livelevy, jossa hiki roiskuu ja ote on rätväkkä, tuntuukin paljastavan bändin rockaavan karvan: menohan on oikeasti rouheaa!
Los Angelesin Orpheum Theatren komeissa puitteissa vedetty keikka onkin selkeästi rock-setti. Samalla se on huikea puolentoista tunnin ja 16 biisin hittiparaati: bändi vetää riuskalla otteella kataloginsa helmet aina Wicked Game -coverista ja Join Me in Deathista lähtien.
Rytmiryhmän napakka ryskiminen ja Linden vähintäänkin murea kitarasoundi tekevät materiaalille terää. Villekin äityy paikoin karjahtelemaan, ja muutenkin mies laulaa tavanomaista höngintätyyliään eloisammin. Homman rockaavuutta kuvaa It’s All Tearsin loppuun räimitty segmentti mestarillisen Monster Magnetin Wall of Firesta.
HIMissä aina hivenen häirinnyt dekandenssin ja romanttisen gotiikan kanssa piehtarointi on bändin ensimmäisellä livetallenteella mukavasti taka-alalla. Soittajien kasvoilla nähdään keskittyneen jurotuksen ja irvistelyn lisäksi hymyjä. Ville tuntuu olevan oikeinkin hyväntuulinen. Miehen huuruilu ja naureskelu avautuu paremmin visuaalisen presenssin kanssa koettuna, pelkästään kuultuna nuo harvat hetket ovat hiukan hämmentäviä.
Komeasti pakattu ja ohjattu Digital Versatile Doom on bonusmateriaaleineen faneille eittämättä kullanarvoinen paketti ja varsin miellyttävä yllätys myös kaltaiselleni satunnaiskuulijalle. Se paljastaa mehukkaasti bändin taustalla suuren mustan lepakon lailla lymyävän Black Sabbathin vaikutuksen ja tekee orkesterista rock-bändinä uskottavamman. Viimeistään nyt voi rehellisesti sanoa, että HIM on ihan oikeasti kova bändi.
Teksti: Kimmo K. Koskinen