Geenidopingilla aikaansaatu erytropoietiini (EPO) voidaan havaita testeissä, sillä geneettisesti manipuloidun lihaksen tuottama EPO poikkeaa munuaisten tuottamasta. Tätä dopingvalvonnan kannalta iloista uutista levitti Helsingissä ranskalaistutkija Philippe Moullier, jonka tutkimusryhmä on julkaissut aiheesta tutkimuksen elokuussa.
-Tämä on hyvä asia urheilulle, mutta huono meille, Moullier sanoi.
Hänen tutkimusryhmänsä tavoitteena on auttaa vaikeaa anemiaa aiheuttavista sairauksista kärsiviä potilaita. Dopingtestausta sivuava tutkimustulos on syntynyt projektin sivutuotteena. Mutta Moullierilla oli myös huonoja uutisia. Rapamysiinin (kemiallinen aine) mukana lihakseen pistettävän plasmidin (DNA:n osa) avulla EPO:n tuotanto kasvaa. Kun sen määrä laskee normaalitasolle, jää hyöty hapenottokykyyn yhä "päälle".
-Metodi on markkinoilla yhden firman kautta, ja kymmenvuotiaskin osaa yhden harjoittelukerran jälkeen käyttää sitä. Asiaa ei ole testattu, mutta uskon, että se tehoaa ihmiselläkin noin kahden kuukauden ajan, Moullier selvitti.
Hiiriä ja ihmisiä
Geenidopingin suurin ongelma pesii ja vilistää pienissä häkeissä Yhdysvalloissa, Pennsylvanian yliopiston pohjakerroksessa. Siellä fysiologian professorin H. Lee Sweeneyn johtama tutkimusryhmä etsii ratkaisua ikääntyvien ihmisten lihasvoiman hupenemiseen geeniterapian avulla. Sweeneyn ryhmä on tehnyt testejä hiirillä, ja tulokset ovat olleet hurjia. Lihasten kasvu on tulosta lihassolujen ja insuliinin kaltaisen kasvutekijän yhteistoiminnasta lihassäikeiden ulkopinnalla.
Ratkaisevassa roolissa on kasvutekijä IGF-1, lyhenne englannin sanoista Insuline Growth Factor. Sweeney pisti hiiriin virusta, joka kantoi IGF-1:tä tuottavaa geeniä. Hiiret kasvoivat jopa 60 prosenttia muita vahvemmiksi ja säilyttivät voimansa loppuikänsä. Pian Sweeneyn ryhmä havaitsi, että nuorena piikin saaneet hiiret saavuttivat huikeat voimat jopa ilman harjoittelua. Harjoittelu yhdistettynä geenihoitoon tuotti vielä parempia tuloksia.
Vain solunäyte paljastaa
Sweeneyn ryhmän tulokset saattavat pian joutua lukuisten muiden lääketieteen harppausten tavoin urheilijoiden väärinkäytön kohteeksi. Hiiritutkimusten kiehtovuus ja vaarallisuus urheilun kannalta on siinä, ettei IGF-geenidopingin käyttöä tämän hetkisen käsityksen mukaan voi paljastaa millään muulla testillä kuin lihassolunäytteellä. Mahdollista on jopa, että solunäytekin paljastaa geenidopingin vain, jos se otetaan tarkalleen samasta paikasta, mistä IGF:ää kantava virus on pistetty lihakseen.
Urheilijoiden kannalta Sweeneyn tutkimusten merkitys on nopeasti tajuttavissa. Pian ensimmäisten tutkimuksesta julkisuuteen tihkuneiden tietojen jälkeen joukoittain urheilijoita on ilmoittautunut vapaaehtoisiksi koekaniineiksi. Yksi lukiovalmentaja pyysi Sweeneyta piikittämään koko jenkkifutisjoukkueensa. Näitä urheilijoita ja valmentajia ei ole kiinnostanut se, ettei tutkimus ole edennyt hiiriä suurempiin eläimiin eikä käytön turvallisuudesta ihmisille ole takuita. Ihmisen immuniteettijärjestelmän reaktiosta geeniä kuljettavaan virukseen saatiin varoittava esimerkki viisi vuotta sitten Yhdysvalloissa, kun 18-vuotias potilas kuoli. Tutkimusta johti Pennsylvanian yliopiston lääketieteen professori Jim Wilson, Helsingissä vierailleen Moullierin kilpailija.
Maailman antidopingneuvosto Wada on viime vuosina pitänyt aktiivisesti yhteyttä tiedemiehiin pysyäkseen geenidopingin kehityksen edellä. Ratkaistavaksi onkin tulossa visaisia kysymyksiä. Jos polven nivelsiderepeämät joskus tulevaisuudessa korjataan yhdellä geenipiikillä, voidaanko urheilijoilta kieltää muun väestön käyttämä parannuskeino? Entä vammojen ehkäisy? Jos pikajuoksija tuntee takareitensä kiristelevän, voidaanko häneltä kieltää lihasta vahvistava piikki, jonka rakennusmies automaattisesti saisi?
(MTV3-STT)