Kärjistäen futisfaniutta on kahdenlaista, kepeää ja kivikovaa. Kepeää koulukuntaa edustavat ne, jotka lähtevät mielijohteesta kauniina elokuisena iltana Olympiastadionille kannustamaan Suomen jalkapallomaajoukkuetta. Yhtä paljon kuin joukkueelle he elävät täyteläiselle kesälle. Ei tällaisessa faniudessa mitään vikaa ole, lähes
kaikkia suomalaisia tarvitaan, että Suomi kerran pelaisi EM-lopputurnauksessa.
Kivikovaa faniutta kysytään huomenna lauantaina kun Suomi kohtaa EM-karsintaottelussa Olympiastadionilla Azerbaidzhanin EM-karsintaottelussa. Isänmaan äidinkasvot ovat kesän jälkeen kylmenneet miltei tunnistamattomiksi, tuuli on terästä, perse jäätyy kiinni penkkiin, makkarat maistuvat suoleen pakatulta suksirasvalta, yrmeä järjestyksenvalvoja näyttää virolaiselta palkkamurhaajalta, peli on 0-0, peliaikaa on jäljellä kolme minuuttia ja azeripuolustaja taklaa Jari Litmasen pyörätuoliin.
No, rauhotutaanpa hiukan. Eivät asiat noin huonosti ole, mutta lokakuun ilmasto ja Suomen tilanne omassa karsintalohkossaan panevat kivikovankin fanin käymään ylikierroksilla. Äskeisellä liioittelulla halusin vain kertoa, että kivikovaan faniuteen vaaditaan aina ripaus masokismia ja kykyä sietää järjettömiä olosuhteita.
Kivikova fani on lähes poikkeuksetta maanis-depressiivinen olento, varsinkin kun on kyse suomalaisesta jalkapallosta. Hän on valmis hakkaamaan päätään seinään, ryömimään liejussa, tavoittelemaan kuuta
taivaalta ja palloa saksalaiselta luottopuolustajalta. Hänen faniutensa lähenee uskontoa (silloin kun Suomi johtaa Englantia vastaan 1-0), mutta totaalinen Jumalan kieltäminenkään ei ole poissuljettu vaihtoehto
(silloin kun Unkari tasoittaa lokakuun kotimatsissa viimeisellä minuutilla ja sormista on jo lähtenyt tunto).
Omaa faniuttani olen testannut kaikissa lämpötiloissa, ja väri pitää. Vakavaksi asian tekee se, että nyt olen viemässä myös 10-vuotiasta tytärtäni lokakuun ratkaisevaan kotipeliin. Tätä kirjoittaessa kaikki on
vielä hyvin, talvivaatteet on haettu kellarista, aloituskokoonpano näyttää paperilla lujalta, innostunut tytär kyselee missä sijaitsee Azerbaidzhan, kaivan Euroopan kartan esille. Mutta entä jos azerit tekevät kaksi maalia kymmenessä minuutissa enkä voi pitää tunteitani kurissa, entä jos taululla ovat samat numerot lopussa ja alan esitellä luonteeni värikkäimpiä puolia? Jääkö tyttärelleen isästään mieleen vain se, mikä tuli esille tappion hetkellä silloin lokakuussa 2002...?
Otan riskin. Luotan Litmaseen.