Emme saa sivuuttaa yksineläviä – mukaan uuteen hallitusohjelmaan

Tavoitellessamme lapsi- ja perheystävällistä yhteiskuntaa emme saa sivuuttaa yhteiskunnan suurinta vähemmistöä, yksineläviä suomalaisia. Heitä on jo yli miljoona ja määrä kasvaa koko ajan.

Käydessäni aamulla Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyön vieraana auttamassa ruoka-avussa sain jälleen vahvistuksen haasteen mittakaavasta. Moni avuntarvitsija on yksinäinen eläkeläinen. Yhden hengen kotitaloudet ovat keskenään hyvin erilaisia: nuoria opiskelijasinkkuja, ikääntyneitä leskivanhuksia, mutta useampi kuin neljä kymmenestä on parhaassa aikuisiässä olevia 35–64-vuotiaita.

Yksittäisiä ryhmiä on tähänkin asti käsitelty politiikkaohjelmissa, mutta kokonaisuus on jäänyt yhteiskuntapolitiikassa katveeseen. Viimeksi SDP:n puoluekokouksessa halu parantaa yksinelävien asemaa ja arkea kirjattiin kokouksen politiikkalinjaa ohjaavaan sisäpoliittiseen julkilausumaan.

Yksinelävät vanhukset on pyritty huomioimaan ikäihmisten hoivapalveluita kehitettäessä. Silti esimerkiksi kuntien vanhuspoliittisissa strategioissa yksinelävien asumiseen, liikkumiseen, turvallisuuteen ja yhteisöllisyyteen liittyviä tarpeita ei juurikaan ole kattavasti tarkasteltu.

Yksinäisyys altistaa myös pahoinvoinnille ja syrjäytymiselle. Hyvinvointisosiologian professori Juho Saari on todennut, että yksinäisyys on 2010-luvun Suomen keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä sekä yksilön ongelmana että yhteiskunnallisena ongelmana. Vaikutukset näkyvät niin koetussa hyvinvoinnissa kuin terveydessä ja palvelutarpeissa.

Kirjavaa yksinelävien ryhmää yhdistävät monet asiat. Taloudellinen toimeentulo on niistä yksi. Toimeentuloa saaneista kotitalouksista yhden hengen talouksien osuus on peräti 70 prosenttia. Yhteiskuntamme on pitkälti rakentunut kahden tulonsaajan kotitalouksien maksukyvyn ja kulutuksen mukaan. Asuminen ja muut elinkustannukset tulevat yksineläjillä suhteessa kalliimmiksi, kun kukaan ei ole jakamassa jääkaapin, television tai auton hankinnan kustannuksia.

Päätöksenteossakaan ei ole riittävästi arvioitu vaikutuksia yksineläviin eikä tällaiselle arvioinnille ole tilastojen puutteessa aina kunnon edellytyksiäkään. Vaikka neljäkymmentä vuotta voimassa ollut vanhanpojan ja -piian vero poistettiin Suomessa vuoden 1975 henkilöverotusuudistuksessa, saattaa myös nykyisissä etuus- , maksu- ja verojärjestelmissä olla perusteettomia, yksineläjien näkökulmasta epäedullisia piirteitä.

Ilmiöiden näkyväksi tekeminen on ensimmäinen askel epäkohtien paikantamisessa ja ratkaisujen hakemisessa. Laajapohjaisella valmistelulla on Suomessa toteutettu suuria uudistuksia. Tästä yksi esimerkki on vuonna 1966 naisten asemaa selvittämään asetettu komitea, jonka työ johti tasa-arvoasiain neuvottelukunnan syntyyn ja moniin tasa-arvoa edistäviin uudistuksiin.

Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto sekä Y-Säätiö olivat aiemmin keväällä suuntaani aloitteellisia. Järjestöt ehdottivat yhteisen parlamentaarisen valmistelun käynnistämistä yksinelävien asemasta ja palveluista sekä tarvittavista toimenpiteistä tilanteen kohentamiseksi. Vireä järjestökenttä osui taas asian ytimeen.

Aloite on erittäin hyvä. Sen sijaan, että eri puolueet pohtivat tahoillaan samoja kysymyksiä, ison yhteiskunnallisen asian haltuunotto ja tarvittavien tutkimusten käynnistäminen on viisasta tehdä yhdessä. Onneksi ei ole myöskään kyse vain epäkohdista, vaan yhden hengen kotitaloudet ovat myös valtava voimavara esimerkiksi järjestötyössä ja lähiyhteisöllisyyden rakentamisessa. Sitäkään emme ehkä aiemmin ole osanneet huomioida tarpeeksi.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella tehdään parhaillaan alustavaa selvitystä yksin asuvien tilanteesta. Selvityksessä tullaan esittämään myös ehdotus jatkotoimista. Pitäisinkin tärkeänä, että uusien hallitusohjelmaneuvottelujen tarjoamaa mahdollisuutta käytettäisiin hyödyksi ja siinä yhteydessä sovittaisiin laajapohjaisen hankkeen käynnistämisestä.