Perhepolitiikka on vuosikymmenien ajan ollut hyvinvointipolitiikan keskiössä. Perheessä on ihmissuhteiden perusta. Hyvinvoiva Suomi rakentuu hyvälle lapsuudelle. On tärkeä, että lapsilla on turvallinen kasvuympäristö ja vanhemmilla aineelliset sekä henkiset mahdollisuudet perheen perustamiseen ja lasten kasvattamiseen.
Tavoitellessamme lapsi- ja perheystävällistä yhteiskuntaa emme saa sivuuttaa yhteiskunnan suurinta vähemmistöä, yksineläviä suomalaisia. Heitä on jo yli miljoona ja määrä kasvaa koko ajan.
Käydessäni aamulla Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyön vieraana auttamassa ruoka-avussa sain jälleen vahvistuksen haasteen mittakaavasta. Moni avuntarvitsija on yksinäinen eläkeläinen. Yhden hengen kotitaloudet ovat keskenään hyvin erilaisia: nuoria opiskelijasinkkuja, ikääntyneitä leskivanhuksia, mutta useampi kuin neljä kymmenestä on parhaassa aikuisiässä olevia 35–64-vuotiaita.
Yksittäisiä ryhmiä on tähänkin asti käsitelty politiikkaohjelmissa, mutta kokonaisuus on jäänyt yhteiskuntapolitiikassa katveeseen. Viimeksi SDP:n puoluekokouksessa halu parantaa yksinelävien asemaa ja arkea kirjattiin kokouksen politiikkalinjaa ohjaavaan sisäpoliittiseen julkilausumaan.
Yksinelävät vanhukset on pyritty huomioimaan ikäihmisten hoivapalveluita kehitettäessä. Silti esimerkiksi kuntien vanhuspoliittisissa strategioissa yksinelävien asumiseen, liikkumiseen, turvallisuuteen ja yhteisöllisyyteen liittyviä tarpeita ei juurikaan ole kattavasti tarkasteltu.
Yksinäisyys altistaa myös pahoinvoinnille ja syrjäytymiselle. Hyvinvointisosiologian professori Juho Saari on todennut, että yksinäisyys on 2010-luvun Suomen keskeisiä yhteiskunnallisia kysymyksiä sekä yksilön ongelmana että yhteiskunnallisena ongelmana. Vaikutukset näkyvät niin koetussa hyvinvoinnissa kuin terveydessä ja palvelutarpeissa.