Sipilän hallituksen kausi lähenee loppuaan. Suurten sosiaaliturva-, vanhempainvapaa- tai työvoimapoliittisten uudistusten sijaan saatiin 1,5 miljardin tulonsiirtoja hyvätuloisia suosivien verokevennysten muodossa sekä lähes 4 miljardin leikkaukset sivistykseen ja sosiaaliturvaan.
Talous- ja työllisyystilanne on sentään parantunut. Talous kasvaa laaja-alaisesti ja uusimpien ennusteiden mukaan hallitus on pääsemässä tavoitteensa 72% työllisyysasteen suhteen. Osittain tosin tempputyöllistämisen, tilastokikkailun ja aktiivimallin kaltaisten työttömiä kurittavien ratkaisujen johdosta.
Parantunut taloudellinen tilanne mahdollistaa vihdoin myös suomalaisen päätöksenteon irrottamista siitä henkisestä taantumasta, johon se on jäänyt jumiin. Hallitus on kuvannut rajuja leikkauksia “uudistuksiksi”, eikä strateginen hallitusohjelma ole toiminut yhteiskuntaa muuttavana voimana, ihan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että sen kärkihankkeiden rahoitus on ollut pienempää kuin tehdyt leikkaukset.
Tuorein esimerkki hallituksen ajattelumallista on tällä viikolla julkaistu Juho Saaren työryhmän toimenpidepaketti eriarvoisuuden vähentämiseksi. Raportti sisältää monia perusteltuja esityksiä. Ongelmana kuitenkin on, että hallitus haluaa nyt paikata eriarvoisuutta kasvattavia leikkauksia laittamatta senttiäkään rahaa eriarvoisuuden vähentämiseen.
Hallitus, joka aikaisemmin on löytänyt 1,5 miljardia hyvätuloisten verokevennyksiin, mutta hyvin vähän säästettävää neljän miljardin yritystukipotista, osoittaa nyt kokonaiset nolla euroa eriarvoisuuden vähentämiseen. Jos tyhjästä nyhjäisee, ei voi odottaa saavansa kovin kunnianhimoista tulosta aikaiseksi.
Suomi ansaitsee enemmän kunnianhimoa, visiota ja tavoitteita. Seuraavaa hallitusta valittaessa vaalien kärkiteemoina on oltava tulevaisuuden kannalta keskeiset kysymykset ja eri puolueiden tarjoamat ratkaisumallit niihin.
