USA 2010. Ohjaus: Ryan Murphy. Käsikirjoitus: Murphy ja Jennifer Salt – Elizabeth Gilbertin romaanista. Tuotanto: Dede Gardner. Kuvaus: Robert Richardson. Leikkaus: Dario Marianelli. Musiikki: Brad Buecker. Pääosissa: Julia Roberts, Javier Bardem, James Franco, Billy Crudup, Richard Jenkins, Viola Davis. Kesto: 133 min.
Syöpöttelyä Italiassa, meditointia Intiassa ja romantiikkaa Balilla – kuulostaa ihan Hollywood-elokuvan unelmareseptiltä. Ainakin jos kohdeyleisö on hieman varttuneempi naisväki, jonka arvellaan rakastavan hedonistisia nojatuolimatkoja paratiisiin raavaiden komistusten käsivarsille.
Eat Pray Love – omaa tietä etsimässä (2010) perustuu Elizabeth Gilbertin samannimiseen omaelämäkertaan, joka vuonna 2006 ampaisi bestseller-listojen kärkeen. En ole lukenut teosta, mutta rohkenen epäillä sen olevan huomattavasti nyt käsillä olevaa filmatisointia kiinnostavampi.
Gilbert, jonka aiemmat kokemukset newyorkilaisen Coyote Ugly -baarin tanssivana juomanlaskijana päätyivät samannimisen leffan pohjaksi, on sinänsä kiinnostavan aiheen äärellä. Tarkastelun alla on länsimaisen, menestyneen ihmisen eksistentiaalinen ahdistus: kun kaikki kuviteltavissa oleva on jo haalittu itselle, mutta mikään ei tunnu miltään.
Lähinnä tv-ohjaajana tunnetun Ryan Murphyn ohjaus ja käsikirjoitus (yhdessä Jennifer Saltin kanssa) onnistuvat latteuttamaan Gilbertin etsikkoajan yhdentekeväksi romanttiseksi hötöksi. Eat Pray Love alkaa mielenkiintoisesti, mutta lupaava vaihe katkeaa kuin kananlento. Lizin (Julia Roberts) henkinen ja emotionaalinen matka pinnallistuu piinalliseksi jo heti sen ensi pysäkillä Roomassa.
Liz ei kaihda yksiulotteista tyypittelyä: Italia on pastaa ja pizzaa, Intia oman jumaluuden koskettamista ja Bali maanpäällinen paratiisi, jonka ihmiset ovat köyhiä mutta ah niin viisaita. Avioeron ja sitä seuranneen salamaromanssin ahdistusta pakeneva päähenkilö osaa etsiä itseään vain kaikkein ilmeisimmistä paikoista ja niistäkin vasta muiden opastamana.
Gilbert ei vaikuta oman elämänsä orastavalta sankarilta vaan ärsyttävältä opportunistilta, joka ei pistä itseään oikeasti likoon missään vaiheessa. Maailmanympärimatka on kuin ylenpalttinen noutopöytä, josta nainen noukkii lautaselleen kulloinkin itseään miellyttävän makupalan.
Elokuvaan kaipaisi edes pientä epävarmuuden tai vaaran elementtiä, joka saisi katsojan uskomaan Lizin sisäiseen kasvuun. Vuoden kestäneen luksusreissun tulevan romaaninsa ennakolla rahoittanut Gilbert lähtee kyllä Amerikasta, mutta Amerikka ei missään vaiheessa lähde hänestä.
Globaalin huonon omantunnon hoitaminen käy suit-sait-sukkelaan omilla ja ystävien dollareilla. Vaan muuttuiko mikään matkan varrella? Ei ainakaan ylipitkän elokuvan perusteella.
Eat Pray Love on myös mitä suurimmassa määrin Julia Roberts -elokuva, jos kohta miksikään nerokkaaksi uravalinnaksi se ei osoittaudu. Robertsin säkenöivä hymy ja tarttuva nauru ovat tavaramerkkejä jo itsessään, mutta koko elokuvaa kannatteleviksi voimiksi niistä ei sentään ole.
Robert Richardsonin kamera hellii tähden hempeileviä piirteitä joka ikisessä auringonlaskussa ja -nousussa, mikä alkaa pitemmän päälle muuttua koomiseksi. Toisaalta menettely sopii erinomaisesti elokuvan tahattomaan pääteemaan: ”Eikö Julia olekin ihana ja vastustamaton?”
Teksti: Outi Heiskanen
Osallistu Eat Pray Love -kilpailuun 14.10.2010 mennessä ja voita luksusmatka Balille!