USA 2012. Käsikirjoitus ja ohjaus: Quentin Tarantino. Tuotanto: Reginald Hudlin, Stacey Sher. Kuvaus: Robert Richardson. Leikkaus: Fred Raskin. Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Samuel L. Jackson, Kerry Washington, Don Johnson, Walton Goggins, Dennis Christopher. Kesto: 165 min.
Quentin Tarantino on ohjannut kahdenkymmenen vuoden ajan elokuvia väkivallasta. Debyytistä Reservoir Dogs (1992) lähtien veri on roiskunut taiteellisissa ja vähemmän taiteellisissa kaarissa, ja tästä Hollywoodin kultapoika on myös saanut kuulla. Tämänvuotisen Golden Globe -gaalan yhteydessä Tarantino tuskastui haastattelijaan, joka jankutti elokuvaväkivallan moraalittomuudesta. ”En alennu vastaamaan noin typerään kysymykseen”, hän pamautti – ja pokkasi uudesta verilöylystään parhaan käsikirjoituksen pystin.
Väkivalta on luonnollisesti vain yksi, tosin merkittävä, osa Django Unchained -länkkäriä ja sen estetiikkaa. Tärkeintä on jälleen omaperäisesti kerrottu tarina ja pistämätön tyylitaju. Mukana ovat kaikki tekijän tavaramerkit: näyttävien joukkoteurastusten lisäksi nokkelat elokuvaviittaukset, tarkkaan valittu nostalginen musiikki, hassut cameo-roolit ja absurdit dialogit. Sekä tietenkin Samuel L. Jackson.
Eeppinen Western on loogista jatkoa Tarantinolle, joka on aina leikitellyt lajityypeillä. Olipa sitten kyseessä skandalöösi kioskikirjallisuus (Pulp Fiction), 1970-luvun blacksploitaatio (Jackie Brown) tai räkäiset Grindhouse-rainat (Death Proof), kunniaa on tehty komeasti ja häpeämättömästi. Genret ovat vaihtuneet, mutta kantavana teemana on pysynyt urhean sorretun kosto. Niin nytkin.
Yhdysvaltain etelävaltioissa juuri ennen sisällissotaa erityislaatuinen plantaasiorja Django (Jamie Foxx) päätyy samalle polulle saksalaissyntyisen palkkionmetsästäjän, Tri King Schultzin (Christoph Waltz) kanssa. Ennakkoluulottomasta ja keinoja kaihtamattomasta Schultzista tulee Djangon mentor: hän vapauttaa miehen kahleista ja ryhtyy tämän rinnalla metsästämään etelän etsityimpiä rikollisia.
Uuden vapauden ja itsetunnon rohkaisemana Djangosta kehkeytyy oivallinen ampuja ja yleisen kauhistelun kohde: pesunkestävä neekeri ratsailla. Sitkeän atleetin todellinen tavoite on pelastaa vaimonsa Broomhilda (Kerry Washington) pahamaineisen plantaasinomistajan Calvin Candien (Leonardo DiCaprio) orjuudesta.
Seuraa murhia, ruoskintoja, jäseniä irrottavia tappeluita ja Ku Klux Klanin huppupäiden hullutuksia. Lähes kolmituntisen räiskinnän mittaan nupit vedetään monta kertaa kaakkoon ja sitten vielä lounaaseen. Valkoiset maanomistajaherrat ja heidän sievistelevät rouvansa näyttäytyvät tekopyhinä öykkäreinä ja pahimman lajin raakalaisina. Orjista puhutaan esineinä, jotka voi ohimennen raiskata, hakata tai viskata koirille. Vaihtoehtojen puutteessa mustat ovat paatuneet alistumaan; ruumiiltaan ja hengeltään voimakkaasta Djangosta sukeutuukin vapausliikkeen symboli.
Elokuvaa on suitsutusten lomassa ehditty syyttää räikeästä rasismista, mikä tuntuu hölmöltä. Tarantinon ylilyönnit ovat tietoisia ja tehty – ainakin useimmiten – älykkäästi kieli poskessa. Spektaakkelin loppupuolelle mahtuu tosin myös itsetarkoituksellista äijäilyä. Vankkuri uhkaa karata käsistä.
Raamikas Foxx (Ray, Collateral) on pääosassaan hurja ja vaikuttava. DiCaprio mässäilee sadistisen sikaniskan roolissa jopa ylinäyttelemistä hipoen. Parhaiten 80-luvun Miami Vice -sarjasta muistettava Don Johnson nähdään lynkkauksista nauttivana etelän pamppuna Big Daddyna. Hyytävimmän roolin vetää kuitenkin ohjaajan vakiokasvo Jackson valkoisia isäntiään pokkuroivana kotiorjana Stepheninä. Tämä vanha nuljake kavaltaa, kantelee ja seuraa nautinnolla vierestä omiensa sortoa.
Elokuvan pihvi on itävaltalaissyntyinen veteraani Christoph Waltz, joka ansaitsi suorituksestaan Kultaisen Maapallon. Hän kannatteli myös Tarantinon edellistä, muuten epätasaista sotaepookkia Kunniattomat paskiaiset (2009). Siinä Waltz oli säälimätön meganatsi; nyt yksi harvoista omatunnolla ja sivistyksellä varustetuista hahmoista, joka myös tietää, että kirjailija Alexandre Dumas oli musta.
Teksti: Tuuve Aro