USA 2010. Ohjaus: Darren Aronofsky. Käsikirjoitus: Mark Heyman, Andres Heinz ja John McLaughlin. Tuotanto: Scott Franklin, Mike Medavoy. Kuvaus: Matthew Libatique. Leikkaus: Andrew Weisblum. Pääosissa: Natalie Portman, Vincent Cassel, Mila Kunis, Barbara Hershey, Winona Ryder. Kesto: 108 min.
”Tiedämme että osaat esittää valkoista joutsenta, mutta onnistuuko sinulta musta?” kysyy ilkeä balettiope Natalie Portmanilta. Tässä elokuvassa Natalie todistaa, että kyllä vain.
Portman pokkasi jo Golden Globen ja Oscarin pääosastaan ballerinana, joka joutuu koville etsiessään pimeitä puoliaan. Tähän asti 29-vuotias supertähti (Brothers, Näin ystävien kesken) on näytellyt enimmäkseen hurmaavia naapurintyttöjä, joihin kaikki ihastuvat. Nyt oli aika lopullisesti levittää siipensä.
Darren Aronofsky (s. 1969) tunnetaan raadollisista elokuvista, jotka usein kuvaavat pakkomielteitä ja kohtalokkaita addiktioita. Veret seisauttava läpimurto-ohjaus Unelmien sielunmessu (2000) syöksi päähenkilönsä angstiseen huumekierteeseen, eikä paremmin sujunut steroideja napsivalla muskelihirviöllä elokuvassa The Wrestler – Painija (2008).
Huippubaletin maailmaan sijoittuva psykologinen trilleri on niin ikään kurkistus obsessioiden maailmaan. Nina Sayers (Portman) on New York City Balletin tanssijatar, jonka elämään ei mahdu muuta kuin tanssi. Nina on ”kiltti tyttö”, joka asuu ikkunattomassa asunnossa kahelin ex-tanssijaäitinsä Erican (Barbara Hershey) kanssa. Erica puskee tyttärensä uraa omien kadotettujen unelmiensa katkeralla bensalla.
Kun taiteellinen johtaja, karismaattinen häntäheikki Thomas Leroy (Vincent Cassel), päättää vaihtaa ensitanssijatar Beth MacIntyren (kipakka Winona Ryder) pois seuraavan kauden avaavasta Joutsenlammesta, Nina valitaan tämän korvaajaksi. Mutta hänellä on kilpailija: uusi tulokas Lily (Mila Kunis), villi mimmi jolla ei ole puhtaat höyhenet pussissa. Kahden nuoren tanssijan keskinäisen kilpailun kehkeytyessä kieroutuneeksi ystävyydeksi Nina alkaa päästä sinuiksi pimeän puolensa kanssa – ja sukeltaa hiukka liian syvälle.
Tummanpuhuvan draaman velka Roman Polanskille ja David Cronenbergille on turhankin selvä. Tämä saa sen hetkittäin näyttämään jopa hieman kesyltä. Morbidit muodonmuutokset, hajoava mieli ja sen tuottamat hallusinaatiot on toteutettu aiemmin, ja häiritsevämmin. Aronofsky alleviivaa teemojaan. Symboliikka on melkoista rautalankaa, särkyvää peiliä pukkaa vähän joka nurkasta.
Kun muistaa, että kyseessä on amerikkalainen suuren yleisön elokuva, Black Swan on ilman muuta poikkeuksellinen elämys. Kömpelöt dialogit ja osoitteleva tyyli vähenevät loppua kohden, ja samalla väkivaltainen jännite kasvaa. Kuvauksen, leikkauksen ja musiikin käyttö tukevat näytelmä näytelmän sisällä -rakennetta komeasti.
Baletin suljettu maailma lienee yksi konkreettisimmista järjestelmistä, jossa ulkoisen täydellisyyden tavoittelu huipentuu (naisen) fyysisessä kivussa, masokismissa ja nuoruudenpalvonnassa. Misogyniasta syytetty ohjaaja näyttää naishahmonsa toisaalta raa’an miehisen maailman uhreina ja toisaalta toteuttaa mainittua kulttuuria tirkistelemällä heitä antaumuksella: esimerkkinä Portmanin ja Kunisin välinen sänkykohtaus. Kohua haettiin ja sitä saatiin.
Näyttelijäntyö on kauttaaltaan vakuuttavaa. Pelottavaan kuntoon itsensä treenannut Portman on tapansa mukaan upea demoniensa kanssa painivana perfektionistina; hänessä yhdistyvät ulkoinen kauneus ja sisäinen palo tavalla, joka on vertaansa vailla. Ranskalainen Cassel (Eastern Promises) sopii himokkaan styrankin osaan täydellisesti.
Barbara Hershey on hyvä esimerkki loistavasta naisnäyttelijästä, joka viimeistään viidenkympin kieppeillä näyttää katoavan johonkin. Onneksi Hershey on nyt saatu esittämään hämähäkkimäistä äitiä; hänen pidäteltyä ja pitelemätöntä raivoa tihkuvat kohtauksensa ovat elokuvan hyytävintä antia.
Elokuvan virkistävä musta hevonen – siis joutsen – on Mila Kunis. On hyvin vähällä, ettei hän varasta valokeilaa Portmanilta. Lähinnä 70’s Showsta tuttu nuori näyttelijä tekee hämmentävän intensiivisen suorituksen arvaamattomana Lilynä.
Vaille muita Oscareita jäänyt Black Swan ei ehkä ole Aranofskya parhaimmillaan, mutta puutteineenkin yksi vuoden tapauksista. Joutsenlammen kuuluisaan kuolinteemaan huipentuva elokuva kohoaa lentoon, kiskoo mukanaan pimeään ja jättää jälkeensä kasan riipaisevia riitasointuja.
Teksti: Tuuve Aro