USA 2004. Ohjaus: Jonathan Glazer. Käsikirjoitus: Milo Addica, Jean-Claude Carriere ja Jonathan Glazer. Tuotanto: Lizie Gower, Nick Morris, Jean-Louis Piel. Kuvaus: Harris Savides. Leikkaus: Sam Sneade ja Claus Wehlisch. Pääosissa: Nicole Kidman, Cameron Bright, Danny Huston, Lauren Bacall, Alison Elliott, Arliss Howard, Anne Heche, Peter Stormare. Kesto: 100 min.
Lähinnä pop-videoita ohjanneen Jonathan Glazerin psykologinen trilleri on muodikkaasti yliluonnolliseen kallellaan. Se on silattu laatunäyttelijöillä ja sivistyneellä eleganssilla, ja kun keitokseen lisätään ripaus hohtomaista kauhuestetiikkaa sekä skandaalinkäryä 10-vuotiaan pikkupojan ja pääosaa esittävän Nicole Kidmanin yhteisistä kylpykohtauksista, leffakassojen luulisi kilisevän iloisesti. Birth on kuitenkin hankala pala purtavaksi. Tästä elokuvasta ei oikein ota selkoa – eikä myöskään siitä, onko hämäryys positiivinen piirre vai puhtaasti raivostuttavaa.
Rikkaan suvun jäsen Anna (Kidman) on menettänyt syvästi rakastamansa aviomiehen Seanin kymmenen vuotta sitten, kun tämä on odottamatta lyyhistynyt lenkkipolulle. Juuri kun nainen on päässyt sen verran yli surustaan että on menossa vihille ymmärtävän Josephin (Danny Huston) kanssa, ovelle ilmaantuu vakavailmeinen pikkupoika (Cameron Bright) vakuuttamaan että hän on itse asiassa uudelleensyntynyt Sean ja ettei Anna saa missään nimessä avioitua. Vanhat haavat aukeavat, perheidylli rikkuu. Ensijärkytyksen jälkeen Annan on pakko alkaa uskoa pojan sanoihin, vaikka epätoivoinen Joseph, äiti (Lauren Bacall) ja muut vastustavat.
Syksynsävyisen elokuvan alkuasetelma on lupaava. Tunnelma on sopivasti outo, tapahtumien yllä riippuu arvoituksellinen melankolian verho. On kyse surusta, menetyksestä ja siinä sivussa uskosta sielunvaellukseen. Sean-pojan ja häneen vimmaisesti tarrautuvan Annan välille kehittyvä hauras rakkaus on kuvattu uskottavasti, ja kasvavan paineen tuntua lisää Alexandre Desplat’n säveltämä vangitseva musiikki. Mutta jossain vaiheessa jännite notkahtaa ja uhkaa muuttua epämääräiseksi haahuiluksi. Liian kauan uhrataan aikaa pähkäilylle ”voiko poika olla kuollut siippa vai ei”, ja sen pidemmälle ei oikein päästä – ennen kuin taas lopussa, joka jättää kiinnostavasti tilaa tulkinnoille.
Nicole Kidman on tämänkaltaisissa traagisen naisen rooleissa parhaimmillaan. Tunteidensa kanssa rimpuilevana Annana hänessä on samaa herkkyyttä ja haavoittuvuutta kuin mestarillisen The Others -kauhuelokuvan (2001) pääosassa. Kidmanin kasvoilta voi lukea yhtaikaa pelkoa, hapuilevaa rakkautta ja epäuskon sekaista toivoa. Nämä kasvot jäävät myös päällimmäiseksi mieleen epätasaisen elokuvan merenrantaan sijoittuvasta loppukohtauksesta, jossa kaiken pitäisi jo olla hyvin… mutta onko mikään, enää koskaan?
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: FS Film