USA 2006. Ohjaus: Michael Caton-Jones. Käsikirjoitus: Leora Barish, Henry Bean. Tuotanto: Moritz Borman, Mario Kassar, Andrew G. Vajna. Musiikki: John Murphy, John Scot. Pääosissa: Sharon Stone, David Morrissey, Charlotte Rampling, David Thewlis, Hugh Dancy, Anne Caillon. Kesto: 119 min.
Vanha fraasi toteaa kotiinpaluun olevan mahdotonta liian pitkän poissaolon jälkeen. Muistojen kultaamaa paikkaa ei nimittäin ole enää olemassa. Vaikkei Basic Instinct – vaiston varassa (1992) -trilleriä ole koskaan voinut kovin ”kotoisaksi” luonnehtia, tekee sama logiikka jatko-osan menestymismahdollisuudet tyhjiksi. Basic Instinct 2: Risk Addiction yrittää kalastella suosiota ykkösosan kohuperinnöllä, mutta turhaan: vanhaan konseptiin ei ole enää paluuta, ei edes Sharon Stonella.
Kun ohjaaja Paul Verhoevenin ja käsikirjoittaja Joe Eszterhasin alkuperäinen Basic Instinct aiheutti ryntäyksen teattereiden lippukassoille, älähti yksi jos toinenkin trillerin julkeaa asenteellisuutta ja tirkistelevää eksploitatiivisuutta. Basic Instinct oli pornahtavaa jännäripulppia, jossa oli vuosikymmenen vaihtumisesta huolimatta vielä kasarikauden jupahtava jälkimaku. Verhoevenin scifi-seikkailussa Total Recall (1990) jo vaarallisuuttaan väläyttänyt Sharon Stone tuli ja vilautti itsensä saman tien huipulle jääkuningatar Catherine Tramellina. Stonen biseksuaali bestselleristi jyräsi alleen niin naiset kuin miehet, joukossaan sanfranciscolaisetsivää esittänyt Michael Douglas.
Basic Instinct 2:n tapahtumat sijoittuvat Lontooseen, minne dekkarikirjailija Tramell (Stone) on asettunut nautiskelemaan elämästä vanhaan, viettelevään tyyliinsä. Elokuva alkaa dynaamisella kaahauskohtauksella, jonka päätteeksi Catherine kurvaa urheiluautonsa suoraan Thames-jokeen. Syynä samanaikainen sekstaaminen huumehuuruisen partnerin kanssa. Kuten arvata saattaa, nainen selviää mutta mies hukkuu.
Kun rikospsykiatri Michael Glass (David Morrissey) saa tehtäväkseen arvioida onnettomuuteen joutuneen naisen psyyken tilaa, alkaa ykkösosasta tuttu kissa-hiiri -leikki uudelleen alusta. Catherine pyörittää lanttumaakarin tiukasti pikkurillinsä ympärille, eivätkä miehen kasvavaa hurmiota hillitse edes kollegan (Charlotte Ramplingin) tai jeparin (David Thewlis) varoitukset. Vaikka ruumiita alkaa löytyä yhä lisää, vajoaa Glass hetki hetkeltä syvemmälle Tramellin jäätävän verbaaliseen venus-ansaan.
Basic Instinct 2 ei syntynyt ongelmitta, mikä myös näkyy valkokankaalta. Valju ja väritön David Morrissey ei ollut ensimmäinen vaihtoehto Stonen vastanäyttelijäksi. Ennen häntä psykiatrin pallille soviteltiin seitsemää muuta miestä, heidän joukossaan muun muassa Harrison Ford, Kurt Russell, Robert Downey Jr., Pierce Brosnan ja Benjamin Bratt. Ei ole vaikea arvata, miten huikea vaikutus paremmalla vastuksella olisi voinut olla elokuvan lopputulokseen. Ensisijainen ei ollut myöskään ohjaaja Michael Caton-Jones, jonka näkemys aiheesta on yllätyksetön, jopa tylsä. On katkeraa ajatella, että alun perin tehtävää kaavailtiin David Cronenbergin ja John McTiernanin kaltaisille visionääreille.
Alkuperäisen elokuvan ja jatko-osan välillä ehti vierähtää 14 vuotta. Lontoo-sekoilua seuratessa on pakko myöntää, että paussi on ollut liian pitkä. Aika on ajanut Catherine Tramellin piikittelyjen ohi. Latautuneesta Stonesta löytyy kyllä edelleen kierroksia kuuluisaan rooliin, mutta kaikki muu kaatuukin sitten naamalleen räjähtävän alun jälkeen. Sharon Stonen raivokas vamppi on kuin onkin ainoa syy tutustua Basic Instinct 2:een. Siinä missä vuoden 1992 jännäri vei jalat alta rahvaanomaisella räävittömyydellään, hyytyy uusinta omaan hengettömyyteensä. Basic Instinct 2:n yritys olla edeltäjäänsä sliipatumpi on jo lähtökohtaisesti virhe, sillä pinnallinen virtaviivaisuus vain nakertaa juonen eroottisen obsession terävyyttä.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: FS Film