Tanska/Suomi/Saksa/Norja/Ruotsi/Britannia 2007. Ohjaus: Peter Flinth. Käsikirjoitus: Hans Gunnarson – Jan Guilloun romaanisarjasta. Tuottaja: Waldemar Bergendahl. Kuvaus: Eric Kress. Leikkaus: Olivier Bugge Coutté, Anders Villadsen. Musiikki: Tuomas Kantelinen. Pääosissa: Joakim Nätterqvist, Sofia Helin, Morgan Alling, Bibi Andersson, Simon Callow, Nicholas Boulton, Milind Soman, Vincent Perez. Kesto: 139 min.
Rapakon tällä puolella tehtyä elokuvaa, jossa puhutaan monia kieliä ja joka yrittää miellyttää kaikkia tuottajaosapuoliaan, kutsutaan yleisesti termillä "eurovanukas" (europudding). Tämän kyseenalaisen nimityksen ansaitsee myös tuliterä toimintaspektaakkeli Arn – Temppeliritari.
Ruotsalaisen bestselleristin Jan Guilloun länsigöötanmaalaisesta sankarista, Arn Magnussonista, kertovan romaanisarjan kaksi ensimmäistä kirjaa on sovitettu elokuvaksi suurella rahalla. 25 miljoonaa euroa ei vielä Hollywoodissa huimaa päätä, mutta Pohjoismaiden, Saksan ja Britannian yhteisponnistuksena summa on huomattava. Jo tästä syystä on todella harmillista, ettei yhteinen aikaansaannos ole mistään kotoisin.
1100-luvun muinais-Ruotsista alkavan tarinan sankari on munkkien sotilaaksi koulima nuorukainen Arn (Joakim Nätterqvist), joka lähetetään heiluttamaan ristin miekkaa Pyhälle maalle. Juro nuorukainen joutuu taistelutantereelle rangaistukseksi luvattomasta romanssista: Folkungien dynastian vesa Arn on rakastunut vihollisklaanin kaunottareen, Ceciliaan (Sofia Helin).
Tapahtumien taustalla jyllää kamppailu Göötanmaan vallasta. Arn saa lähtöpassit Pyhälle maalle myös siksi, että hänet tiedetään väkivalloin syrjäytetyn kruununperillisen ystäväksi. Nuoren miehen teurastaessa saraseeneja sulhoaan kaihoava Cecilia riutuu vankina luostarissa.
Raha haisee, kun katselee tanskalaisen Peter Flinthin ohjaamaa spektaakkelia. Sikariportaan lompakon paksuus paljastuu viimeistään siinä vaiheessa, kun päästään ristiretkitunnelmiin Marokon Quarzazateen. Fiilis on kuin Ridley Scottin Kingdom of Heavenissä konsanaan. Rinnastus on myös relevantti, sillä Arnin linnoituslavasteet rakennettiin alun perin juuri Scottin jähmeää eeposta varten. Arn on kuitenkin – jos mahdollista – vieläkin ulkokohtaisempi tekele kuin pitkäpiimäinen Kingdom of Heaven.
Ennen Pohjois-Afrikkaa ratsastetaan ja rakastetaan muinaisen Ruotsin metsiköissä. Syntymäsynkän munkkipojan katse kirkastuu vasta vaalean lucian helmoissa. Sitä ennen kalistellaan kilpiä ja käydään käräjiä. Arn pääsee esittelemään asetaitojaan yllättyneelle heimoväelle – vastentahtoisesti tietenkin, kuten rauhaa rakastavalle jumalansoturille sopii.
Kaikki tämä on moneen kertaan nähtyä ja koettua. Erotuksena aikaisempien elokuvien sankareihin on mainittava se, ettei seikkailujen vetovastuuta ennen sentään näin valjuille maitonaamoille uskottu. Arnia esittävä Joakim Nätterqvist on luvattoman yksitotinen ja yhdentekevä toljottelija. Kokonaisuuden läpäisevä aneemisuus alkaa siis heti avainroolista.
Kestoltaan aivan liian pitkäksi päästetty Arn – Temppeliritari leviää kuin jokisen eväät mitä pitemmälle tarinassa ehditään. Juoni poukkoilee paikasta toiseen pingispallon tavoin, ja väkeä on kuin pipoa. Kun Arn ehtii Marokkoon, ollaan kuin ihan eri elokuvassa. Kahdessa teostiiliskivessä on liikaa sulateltavaa yhden elokuvan tarpeiksi, sen olisi luullut tuottajienkin oivaltaneen jo etukäteen.
Nimekkäitä näyttelijöitä vilahtaa sivurooleissa Bibi Anderssonista Simon Callowiin ja Vincent Pereziin, mutta ei elokuva heistä kyllä saa yhtään mitään irti. Tähtien paikalle olisi voinut vallan mainiosti istuttaa kenet tahansa, sen verran mitättömiksi heidän panoksensa jäävät.
Teksti: Outi Heiskanen