Pori Jazz on viime vuosina ilahduttanut Erykah Badun ja Angie Stonen kaltaisilla ajankohtaisilla soulvierailla, usein kun musiikinlajin Poriin päätyneet edustajat ovat olleet lähinnä nostalgian varassa eläviä takavuosien tähtiä. Koska Stone tuli nähtyä Kirjurinluodossa pari vuotta sitten, itselleni festivaalin kiinnostavinta antia oli 23-vuotias lupaus Alicia Keys.
Alician onnistuneesti markkinoitu esikoisalbumi Songs in A Minor (2001) ei häikäissyt, mutta osoitti muutamalla erinomaisella balladisävelmällään nuoren naisen kiistattomat lahjat laulunkirjoittajana.
Debyytin valtavan popmenestyksen jälkeen oli toki syytä pelätä, ettei Aliciasta välttämättä tulisikaan soultähteä. Toisin kuitenkin kävi, sillä syksyllä 2003 ilmestynyt kakkosalbumi The Diary of Alicia Keys oli huomattavasti debyyttiä parempi ja lukeutui vuoden parhaisiin soulkiekkoihin. Hienoina esimerkkeinä albumin 70-luvun alkupuolen soulista ammentavasta musiikista käyvät singlelohkaisut You Don't Know My Name ja If I Ain't Got You.
Olin etukäteen varma, että Alicia kuulostaisi lavalla huomattavasti maukkaammalta kuin levyillään, joita rasittavat melko kompelöt rumpukonepohjat. Ammattitaitoisen taustayhtyeen soittotyöskentely loikin hyvät puitteet vauhdikkaalle esiintymiselle. Musiikki pysyi uskollisena soulin ja funkin perinteille, toisin kuin vaikkapa viikonlopun konserteissa kahdesti esiintyneen Daughters of Soul -kokoonpanon kohdalla, joka viimeistään Nona Hendryxin astuttua lavalle lipesi täysin rockin puolelle.
Intronauhana käytetyn Phil Collins -hitin In the Air Tonight jälkeen Alicia aloitti keikkansa kakkosalbuminsa heikoimmilla raidoilla Karma ja Heartburn, mutta meno parani jo niitä seuranneen Rock wit U -kappaleen myötä, jolla kuultiin pätkiä 70-luvun funk-klassikoista. Keikalla Alicia viittaili muihinkin vaikuttajiinsa muun muassa Stevie Wonderin Living for the Cityn ja Bob Marleyn Warin muodossa. Jälkimmäinen kappale, joka lopetti konsertin, kävi osoituksena Alician kantaaottavuudesta - poseerasihan neiti myös Pori Jazzin ohjelmalehtisen kuvassa "No Blood for Oil" -tekstillä varustetussa paidassa.
Materiaalia kuultiin tasaisesti molemmilta levyiltä (muun muassa erinomainen A Woman's Worth, Streets of New York, If I Ain't Got You, Dragon Days, How Come U Don’t Call Me, Diary), ja loppuun sijoitettiin odotetusti tunnetuimmat hitit Fallin' ja You Don't Know My Name.
Monen muun laulaja-lauluntekijän tavoin Alicia ei ole soulin asteikolla suuri vokalisti, muttei hänen suorituksensa missään tapauksessa kalvennut esimerkiksi Stonen ja Badun esiintymisten rinnalla. Erinomaisia lauluosuuksia kuultiin svengaavan balladin How Come U Don't Call Me aikana, mistä kiitos soolotilaa saaneille taidokkaille taustavokalisteille ja varsinkin miespuoliselle Jermaine Paulille. Muutoinkin kyseisen kappaleen soul-lataus pitkine saksofoniosuuksineen oli poikkeuksellisen vahva ja veti vertoja mallina toimineelle Stephanie Millsin tulkinnalle.
Alicia toi Kirjurinluodolle runsaasti myös Pori Jazzille epätyypillistä teini-ikäistä yleisöä, joka varmasti nautti näkemästään. Parikymmentuhatpäinen yleisö toivottavasti osoitti festivaalin järjestäjille, että elinvoimaisia soulartisteja kannattaa tuoda Poriin jatkossakin. Viime vuosien vahvojen naispääesiintyjien jatkoksi sopisi erinomaisesti vaikkapa syksyllä kolmannen albuminsa julkaiseva Jill Scott.
Teksti: Kimmo Heikkinen