(Warner Music Finland)
Kyseessä on raahelaiskokoonpano Zen Cafén kuudes albumi. Bändi on toiminut jo toistakymmentä vuotta. Ensimmäinen studioalbumi ilmestyi maaliskuussa 1997.
Zen Café oli alun perin pienen piirin bändi. Kolmelta viimeiseltä levyltä on kuitenkin löytynyt hitti tai useampikin, jota sopii odottaa myös tältä uutukaiselta. Useamman kuuntelun myötä epäilys varmistuu; hittejä on tulossa.
Epäilemättä bändi on joutunut kuuntelemaan paljon levy-yhtiön toivomuksia. Tänä päivänä kun radioiden a-soittolistat takaavat kuuluvuuden laajalla skaalalla. Tämä puolestaan pitkälti auttaa levy- sekä keikkamyyntiä. Puhutaan kai lumipalloefektistä.
Laiska, Tyhmä ja Saamaton on bändin alati kasvavalle kuuntelijajoukolle epäilemättä pakkohankinta. Eikä välttämättä huono sellainen.
Levy lähtee käyntiin rauhallisesti Uudenvuodenpäivä –kappaleella. Varmaa hittipotentiaalia tarjoilee puolestaan nelosbiisi Taivas On Kirkas ja Napakka. Mieleen tulee auttamatta Piha Ilman Sadettajaa.
Moi taas tuo mieleen vanhan rokkaavan Zen Cafén. Biisistä voisi ennustaa joko live-setin aloitusvetoa, taikka sitten lopetusta. Nimikappale Laiska, Tyhmä ja Saamaton puolestaan on ehtinyt jo kerätä soittominuutteja radioaalloilla. Albumin päättää levollinen Vanha Opettaja.
Työnjako on ollut selvä. Samuli Putro on tehnyt sanoitukset, jotka myös itse laulaa. Koko bändi säveltää. Niinpä levyn sävellyksiä ei ole eroteltu, vaan ne on laitettu bändin nimiin.
Näkymätön suuri hahmo Putron sanoitusten taustalla on muuten Pekka Ruuska. Hän on sparrannut Putrosta viime vuosina tarkan ja terävän sanoittajan. Toinen merkittävä taustahenkilö levyllä on Mara Salminen, joka on mm. häärännyt sovittajana Zen Café ohella.
Zen Cafén uutukainen on hyvin varmaotteisesti tehty levy. Viime vuosien kova puurtaminen on kantanut hedelmää. Kuten jo mainittu tämä on suomi-popparille varma hankinta. Melko kaksijakoinen tosin. Osassa kappaleista mennään tosi lujaa, loput ovat hyvin radiosoittoystävällisiä. Veikkaisin, että tämän levyn antia kuullaan radiosta useasti ja pitkään.
teksti: Timo Väkimies