(Warner)
Kansamme virallinen naurattaja, pugilisti ja tunnelmallinen laulaja esittelee Lapin-levytrilogiansa viimeisen osan. Kasari jatkaa Ivalon ja Inarin linjalla Loirin tulkitessa takavuosien populaarimusiikkia karhean pienimuotoisella otteella. Konseptin crossover-kiinnostavuus on jo laimentunut, mutta jaksaa jotenkuten kantaa vielä tämän kerran.
Loirin tulkinnat ovat edelleen monessa mielessä mielenkiintoisia ja luonteikkaita. Niissä on parhaimmmillaan mukana kiitettävä määrä intiimiä tunnetta ja ruosteista herkkyyttä, tavanomaisillaan ne ovat ihan mukavaa leirinuotioversiointia. Pahimillaan ne kuulostavat kuin rakastettu elämäntaiteilija Uuno olisi mikrofonin takana.
Leirinuotiolta kuulostaa nimenomaan Loiri, jonka ulosanti vaikuttaa paikoin suhahtelevan siihen malliin, että saunaa on jo sytytelty muutama tovi ja janoakin on pitänyt sammuttaa. Moinen toki kuuluu asiaan, ja saattaa toisista olla homman ydin, mutta koska miehen ääni on niin etualalla, se tuntuu oudohkolta. Tuottaja-sovittaja Hannu Pikkaraisen soittamat taustat ovat päteviä ja maustettu mukavasti. Höystäminen on kuitenkin tarkemmin ajateltuna turhaa, koska kappaleet kaipaisivat pikemminkin rohkean rupista ja askeettista lähestymistapaa.
Kasarin biisivalinnat eivät aina osu yksiin Loirin tulkinnan kanssa. Esimerkiksi YUP:n Meitä odotellaan mullan alla on kappaleena niin leimallinen esittäjänsä renkutus, että Loirin luenta kuulostaa oudolta. Levyn hienoimpia hetkiä ovat seesteän laulelmalliset kappaleet kuten Mikko Kuustosen Aurora.
Edes American-tuotannollaan kanonisoitu Johnny Cash ei cover-tuotannossaan yltänyt ylimaalliseen koskettavuuteen kuin Hurt-luennallaan. Siihen nähden Loiri suoriutuu design-olohuoneisiin suunntatulla Kasarilla varsin kelvollisesti.