Venetsian kauppias (The Merchant of Venice)

Venetsian kauppias (1598) sijoittuu suhteellisen varhaiseen vaiheeseen Shakespearen tuotannossa eikä siis hänen onnistuneimpiin, kypsempiin teoksiinsa. ”Komediaksi” määritelty näytelmä on hieman ontuva ristisiitos tragiikkaa ja komiikkaa, banaalia kostotarinaa ja vielä banaalimpaa kosiohulluttelua. Varhaisten brittisovitusten ja lukuisien TV-versioiden jälkeen Michael Radfordin ohjaus on ensimmäinen ison budjetin yhteistuotanto eturivin näyttelijöillä kuorrutettuna. Rahasta tai tähdistäkään ei ole iloa, jos kerronta ei kulje. Lähes kaksi-ja-puoli-tuntinen lopputulos on mahtipontinen ja pitkäpiimäinen tekele, jonka aidot kanaalimiljööt ja kirjailijaneron suloinen kieli onneksi pelastavat täydelliseltä hengettömyydeltä.

Tarinan tummempi juonne liittyy juutalaisten surulliseen historiaan: vainottu kansa eli heikoissa kantimissa myös 1500-luvun kosmopoliittisessa Venetsiassa, missä heidät ahdettiin ghettoon ja rajoitettiin omaisuutta mielivaltaisin säännöksin. Kaksinaismoralistiset kristityt halveksivat juutalaisia koronkiskureina, kun Uusi Testamentti kielsi moisen toiminnan heiltä itseltään. Myös vanhan ja kovia kokeneen Shylockin (Al Pacino) kasvoille syljetään, kunnes eräänä päivänä hyvämaineinen merenkulkija-kauppias Antonio (Jeremy Irons) joutuu vastentahtoisesti pyytämään häneltä apua.

Nöyrtymisen aiheuttaa Antonion nuori ystävä Bassanio (Joseph Fiennes), joka tarvitsee kiireesti rahaa kosiakseen kaunista Portiaa (Lynn Collins). Shylock lainaa pyydetyn summan, mutta tavanomaisten korkojen sijaan vaatii myöhästyneen maksun ihmislihassa: käytännössä siis velallisen sydämen. Shylockin katkeruutta kasvattaa rakkaan tyttären Jessican (Zuleikha Robinson) karkaaminen kristityn kosijan matkaan – ja kun Antonion maksu sitten viivästyy, juutalainen on periksiantamaton. Velka on kaivettava kristityn rinnasta sopimuksen mukaan, vaikka koko Venetsia vastustaa kaameaa toimitusta. Siitä muodostuu symboli sorretun kansan oikeutetulle kostolle.

Tällä välin höperöä huumoria revitään rikkaan neidon kosiomenoista: Portiaa havittelevat toinen toistaan törpömmät tuurijuopot ja tärkeilijät, ja jostain kumman syystä naisen saa se, joka avaa oikean aarrelippaan. Loputtomasti aikaa ja jaarittelua kuluu lippaisiin ja rukkasiin, kunnes komea Bassanio astuu kehiin... Ei kun häitä viettämään, ja shakespearelaiseen tyyliin vieläpä kaksin kappalein. Aivan pöllöksi meno yltyy kun ihana Portia ja hänen symppis kamarineitonsa (Heather Goldenhersch) naamioituvat miehiksi ja lähtevät kylille ratkomaan Shylockin ja Antonion välistä verivelkaa.

Se mikä Venetsian kauppiaassa (jota on esitetty myös nimellä Venetsian juutalainen) pistää silmään näinä poliittisen korrektiuden aikoina, on sen ristiriitainen rotupoliittinen sävy. Toisaalta näytelmä – ja Radfordin elokuva – on perustaltaan puolustuspuhe sorretulle vähemmistölle; kuuluuhan sen kuuluisin monologi poljetulle Shylockille, joka muiden tapaan ”vuotaa verta kun pistetään ja kutiaa kun kutitetaan”. Kuitenkin Shylockin hahmo on muhkea kimppu juutalaisuuteen liitettyjä stereotypioita: parrakas koukkunokka, kitsas, ahne ja verenhimoinen koronkiskuri, joka lopulta luopuu jopa pyhästä uskostaan jottei vain menettäisi maallista omaisuuttaan. Hmmmh?

Näyttelijäntyö on kliseisyydessään yllätyksetöntä. Pacinolle vanhan juutalaisen rooli on kuin varta vasten räätälöity: hän pääsee karjumaan ja roiskimaan sylkeä paatoksella joka peittää Venetsian palatsit ja kanaalit. Jeremy Irons on oikeamielisenä Antoniona majesteettinen kuten aina ja Joseph Fiennes (Rakastunut Shakespeare) vailla karisman rahtuakaan. Hieman ilahduttavampia ovat miehiksi pukeutuvat naiset, Portiaa ja hänen kamarineitoaan esittävät tuntemattomat Lynn Collins ja Heather Goldenhersch, sekä kamaripalvelijan osassa nähtävä MacKenzie Crook, joka muistetaan ikuisesti Konttori-sarjan Garethina.

Teksti: Tuuve Aro