(Warner 2004)
Pitkän keikka- ja levytystauon jälkeen amerikkalainen hard rock –jätti on jälleen kiertueella Yhdysvalloissa. Riidat on sovittu ja laulajaksi on palannut Sammy Hagar.
Lipunmyyntiä vauhdittamaan ja muistutukseksi bändin kultaisesta menneisyydestä on julkaistu kahden cd:n kokoelma. Kappaleita on mukana parhaiden johtoukkojen, David Lee Rothin ja Sammy Hagarin kanssa tehdyiltä albumeilta eli vuosilta 1978-1995. Gary Cheronen laulama levy Van Halen III on jätetty täysin huomiotta. Ymmärrettävä ratkaisu, levyä kun myytiin huonommin kuin bändin mitään muuta aiempaa levyä, vaikkei kiekko sisällötään täysin susi ollut.
Tämän julkaisun kanssa tulee helposti purnanneeksi monesta eri seikasta. Miksi jälleen kokoelma? Miksi laulajaksi palasi Hagar eikä Roth? Van Halen on tehnyt kokoelmia ennenkin, joten kiinnostavimmaksi osaksi paketissa nousee se, miltä bändi kuulostaa vuosien tauon jälkeen kolmella mukaan pakatulla uudella kappaleella. Bändin edellinen levy, tuo kiistelty Cherone-kiekko ilmestyi vuonna 1998.
Uusien raitojen soidessa Van Halen –diggari huokaa helpotuksesta. Biisit ovat tuttua taattua tavaraa, hyvää tuhtia hard rockia. Syntikkaballadit on tällä kertaa jätetty väliin. Eddie Van Halenin kitara soi jopa yllättävän raskaasti Hagarin laulun rinnalla. Basisti Michael Anthony ja rumpali Alex Van Halen kuljettavat komppia entiseen malliin tiukasti.
David Lee Roth oli Hagaria kovempi showmies ja monille ainoa oikea Van Halen –laulaja. Turha on silti teilata Hagariakaan. Miehellä on komea ääni ja hän hankki ammattitaitonsa Montrose-bändin laulajana sekä menestyksekkäällä soolouralla, jo 70-luvun alussa, aikaan jolloin Van Halenin veljekset vasta aloittelivat uraansa musiikissa. Montrose oli eräs Van Halenin tärkeimmistä esikuvista ja siten sen laulaja oli luonteva valinta myös Van Halenin etulinjaan.
Van Halen on siis tämän perusteella yhä kunnossa ja toivottavasti se nähdään vielä keikalla Suomessakin. Kokoelmaa mieluisampi ilmestys olisi tietty ollut kokonainen levy uutta materiaalia, mutta parempi tämäkin kuin ei mitään.
Mukana ovat kaikki bändin keskeiset hitit. Bändin levyillä on lähes pelkästään hyviä biisejä, joten kaikki hyvät vedot eivät mukaan ole mahtuneet. Dancing In The Street on sen verran köykäinen tulkinta Martha & The Vandellasin soul-kappaleesta, että sen tilalle olisin valinnut Van Halenin oman biisin tai John Brimin blues-coverin Ice Cream Man.
David Lee Rothin ja Sammy Hagarin laulua on piristävä kuunnella vuorotellen. Miehethän kiersivät viime vuonna soolobändeineen yhteisellä kiertueellakin Yhdysvalloissa, kunnes – yllätys yllätys – riitaantuivat keskenään.
Musiikki on upeaa hard rockia merkittävältä bändiltä. Eddie Van Halen mullisti kitarasoiton ja hänen vaikutuksensa ovat tunnustaneet yhtä lailla niin Zakk Wylde kuin Albert Järvinenkin.
Van Halenin perinne elää valtavassa määrässä nuorempia bändejä. Tämä kokoelma on hyvä kertaus alkuperäistä rantaleijonajytää. Aurinkolasit päähän ja avoautolla kesätuuleen. Terassikelien paras soundtrack on tässä.
teksti: Sami Ruokangas