(Interscope / Universal)
Se on vihdoin täällä! Uusi Van Halenin levy nimittäin. Van Halen on tehnyt ensimmäisen studiolevynsä sitten vuoden 1998, joten tämä levyarvio on tavallista laajempi. Paljon on asiaa sydämellä ja se pitää purkaa paikkaan, johon se kuuluu. Ensin hieman historiaa, sitten uuden levyn materiaalin tutkintaa ja lopulta vertailua muihin paluulevyihin.
Historiaa:
Edellisen levy oli siis yli 13 vuotta sitten ilmestynyt Van Halen III, ja vokalistina toimi paremmin Extremestä tunnettu Gary Cherone. Tärkeintä tämän uuden levyn kohdalla on tietenkin se, että kyseessä on ensimmäinen kokonainen levy lähes 30 vuoteen, jolla venkuloi laulajana legendaarinen ”Diamond Dave” eli David Lee Roth, joka otti hatkat bändistä vuonna 1985.
Rothin lähtöä seurannut, pitkään jatkunut molemminpuolinen vihanpito päättyi hetkeksi vuonna 1996, jolloin julkaistiin kokoelma Best of Vol. 1, jolla oli kaksi uutta Rothin laulamaa kappaletta, Me Wise Magic ja Can’t Get This Stuff No More. Levyä ja Rothin paluuta markkinoidakseen alkuperäinen nelikko tuli julkisuuteen MTV Video Music Awards –lähetyksessä. Homma meni puihin nopeasti, Timantti-Dave sai kenkää ja tilalle asteli Cherone. Kun fanit lyttäsivät Van Halen III –levyn, jäi yhtye pitkän maailmankiertueen jälkeen määrittelemättömän pitkälle tauolle ja samalla jäi Cheronekin työttömäksi.
Vuonna 2004 julkaistun Best of Both Worlds –kokoelman jälkeen yhtye kiersi maapallon yhdessä Rothin jälkeen vokalistina vuosina 1985-1996 toimineen Sammy Hagarin kanssa. Hagarin, basisti Michael Anthonyn ja Van Halenin veljesten Edwardin (kitara) ja Alexin (rummut) tiet erkanivat tuon kiertueen jälkeen ja välit ovat olleet suhteellisen viileät viime vuosien aikana. Anthonyn basistintonttia on tuosta lähtien hallinnut Eddien parikymppinen poika Wolfgang.
Lopulta veljekset yllättivät kaikki ja ilmoittivat vuonna 2007 Rothin palaavan yhtyeeseen kiertueen ja Rock’n’Roll Hall of Fame –juhlallisuuksien ajaksi. Tuosta lähtien on odotettu yhtyeen joko räjähtävän uudelleen käsiin tai sitten julkaisevan uuden levyn. Räjähdystä ei ole vielä tapahtunut, mutta uusi levy saatiin siis valmiiksi tämän talven aikana.
Uutta materiaalia:
Osa levyn kappaleista on jo 1970-luvun lopulta. Levyn kakkosraita She’s the Woman oli mukana vuoden 1976 demolla, jolla yhtye sai ensimmäisen levytyssopimuksensa. Kappaleessa on uutta melodiaa, uudet sanat, myös keskiosuus ja kitarasoolo ovat saaneet 35-vuotispäivityksen. Avausraita ja ensisingle Tattoo on juuri sellainen tarttuva, tavallaan aika tyhjänpäiväinen rallatus, jolla uusi materiaali on helppo pamauttaa julki. Biisin kertosäe jää helposti soimaan päähän. Sanoitus ottaa kantaa viimeisen 10 vuoden aikana räjähdysmäisesti kasvaneeseen tatuointikantaan.
Big River, Blood and Fire, Bullethead ja China Town ovat sooloineen, riffeineen ja laulumelodioineen samanlaisia tykityshevibiisejä, joita Van Halenilla on tasaiseen tahtiin ollut aiemmillakin levyillä. Silti ne tuntuvat yllättävän aina uudelleen: ”eihän tää oo ku Jump”! Levyn oudoin veto on Stay Frosty, aluksi akustinen blues, mutta tuollaisia erikoisempia kipaleita on totuttu kuulemaan Rothin katalogissa jo Van Halenin alkuaikoina. Biisin rankempi loppuosa on myös tuttua VH-groovea.
A Different Kind of Truth kuulostaa alkuaikojen Van Halenilta, samalla myös 1990-luvun "Van Hagarilta" ja David Lee Rothin myöhemmiltä soololevyiltä. Sopiva sekoitus kaikkea, mitä Eddieltä ja Davelta biisinikkareina voi odottaa. Yksi kohta, mikä erottaa tämän Van Hagarin aikaisista levyistä on koskettimien vähäinen mukanaolo ja se on vain hyvä asia. Eddien kitarointi on kaikki musiikin ulkopuoliset negatiiviset jutut huomioon ottaen uskomatonta. Äijä on aivan liekeissä, riffit ja soolot sinkoilevat puolelta toiselle kuin vuoden 1978 debyytillä. Alex puolestaan paiskoo kannujaan voimalla ja tunteella, aivan kuten Van Halenin kautta aikojen parhaalta rumpalilta voi odottaakin. Varsinkin biisi As Is on tästä erinomainen osoitus. Siitä tulee erittäin vahvasti mieleen 1984-levyn hitti Hot for Teacher.
Levyn bassottelut tosin ovat sitä luokkaa, että joko Wolfie on Jaco Pastoriukseen ja Billy Sheehaniin verrattava supertalentti tai sitten joku muu (ehkä isukki) on ollut nelikielisen varressa Eddien omassa 5150-studiossa. Entäs sitten David Lee Roth? Paljon on intterwebissä ollut keskustelua värikkään laulusolistin äänen kestävyydestä. Ei hätää, se kestää ja hyvin kestääkin – ainakin tällä levyllä. Livekunto onkin sitten asia erikseen. Daven sanoitukset ovat myös kohdallaan, täysiä huteja ei ole joukossa yhtäkään.
Levy ei myöskään olisi näin hyvä ilman loistavia taustajoukkoja. Tuottaja John Shanks, miksaaja Ross Hogarth, äänittäjä Martin Cooke ja digitaalinen editoija Dan Chase ovat kääntäneet jokaista nappulaa juuri oikeaan suuntaan ja tehneet sellaisen keitoksen, jolla otetaan yksi kaikkien aikojen comebackeista haltuun.
Vertailua:
Van Halenin paluuta voi todellakin verrata myös parin viime vuoden aikana tulleisiin comeback-levyihin. AC/DC julkaisi vuonna 2008 Black Icen, ensimmäisen levynsä seitsemään vuoteen ja sai hyvät arvosanat sekä medialta että faneilta. Mötley Crüen alkuperäiskokoonpanolla ensimmäinen kiekko kahdeksaan vuoteen, Saints of Los Angeles vuodelta 2008 sisälsi muutaman ihan pätevän kappaleen, mutta muuten sai osakseen ihan ansaittua sapiskaa veltosta lopputuloksesta.
KISS osallistui MTV Unplugged –ohjelmaan ja järjesti tuossa tapahtumassa reunionin: rumpali Peter Criss ja kitaristi Ace Frehley olivat samalla lavalla Paul Stanleyn ja Gene Simmonsin kanssa yli 15 vuoteen. Tuota jälleennäkemistä seurasi maailmankiertue ja paria vuotta myöhemmin levy Psycho Circus. Tuolla levyllä oli muutama erittäin hyvä biisi, mutta liian pitkä kesto, joidenkin biisien täysi karmeus ja se, että Ace ja Peter eivät juurikaan soittaneet levyllä, lyttäsivät levyn ja maailmankiertueen siihen malliin, että pian kaksikko saikin jälleen potkut ja heidän tilalleen hankittiin tutut luottomiehet. KISS julkaisi seuraavan levynsä Sonic Boomin vasta vuonna 2009. Myös tuo levy sisälsi pari kelpo kappaletta, mutta oli pääosin lähinnä kliseinen yritys olla edelleen relevantti, vaikka tällä kertaa Paul ja Gene eivät nykyrokin vaikutteita päästäneetkään hommaa piristämään.
W. Axl Rose teki Guns N’ Rosesin uutta levyä 14 vuotta, kunnes sai vihdoin pihalle Chinese Democracyn. Lopputulos oli mielipiteet vahvasti jakava lätty, joka oli hintaansa nähden yksi kaikkien aikojen pettymyksistä. Eikä GN’R:ää voi tähän listaan oikein ottaa mukaan, koska varsinaisesta comeback-levystä ei ole kyse. Grunge-suuruus Alice in Chains päätti palata yhteen ja julkaisi vuonna 2009 mainion Black Gives Way to Bluen 14 vuotta edellisestä levystä. Yhtyeen alkuperäinen vokalisti Layne Staley menehtyi yliannostukseen vuonna 2002, bändin oltua tauolla jo muutaman vuoden ajan. Uudella levyllä lauluista vastaa William DuVall yhdessä kitaristi Jerry Cantrellin kanssa.
Iron Maiden toivotti vuonna 1999 tervetulleeksi takaisin laulaja Bruce Dickinsonin ja kitaristi Adrian Smithin. Tuloksena yksi parhaista paluulevyistä, Brave New World. Maiden on jatkanut jo yli kymmenen vuoden ajan samalla kokoonpanolla, tasaiseen tahtiin ihan hyviä levyjä tehden. Judas Priestin vokalisti Rob Halford palasi 15 vuoden tauon jälkeen yhtyeen laulajaksi ja bändin ensimmäinen paluulevy Angel of Retribution oli kuin suora jatko vuoden 1990 Painkillerille. Anthrax puolestaan palasi kuuluisimmalla kokoonpanollaan vuonna 2005, mutta levytys jäi puuttumaan. Vasta vuonna 2011 jo kerran pois potkitun laulaja Joey Belladonnan kanssa saatiin levy Worship Music julki. Ihan pätevä paluu, Anthrax osoitti pystyvänsä tekemään hyvän levyn. Silti levy ei ollut niin hyvä kuin odotukset olivat. Nämä kolme viimeksi mainittua eivät aivan kuulu samaan kategoriaan Van Halenin kanssa, joten niihin VH-levyä on vaikea verrata.
Joka tapauksessa, näihin paluulevyihin verrattuna Van Halenin levy on todella kova. Parhaiten kampoihin laittavat AC/DC, Iron Maiden ja Alice in Chains. Vaikea sanoa, voiko tätä enempää viiden tähden levy olla edes mahdollinen? Toki tähän arvioon vaikuttaa se, että Van Halen on ollut allekirjoittaneen yksi kautta aikojen suosikkibändeistä jo lähes 30 vuoden ajan ja kaikkien negatiivisten juttujenkin jälkeen on lopulta jaksanut uskoa parempaan tulevaan ja kun saa tällaisen palkinnon, ei voi olla hehkuttamatta!