Kun pitkä suhde päättyy eroon ilman minkäänlaista selitystä, joutuu ihminen pysähtymään peilin ääreen. Mitä minä tein väärin?
"Meidän täytyy erota, nyt ei ole enää mitään tehtävissä."
Keskustelunavaus, joka varmasti jää mieleen. Erityisesti, jos takana on 23 yhteistä vuotta joista reilu 21 avioliitossa, sekä kolme yhteistä lasta. Ja varsinkin, kun itse on siinä vakaassa käsityksessä, että suhteessa kaikki on kunnossa.
– Kyllä se tuli niinkun salama kirkkaalta taivaalta. Viikkoa aikasemmin vielä rakastettiin kovasti, kertoo Kristiina, 50, nauraen.
Eroilmoituksesta on kulunut yli seitsemän vuotta, eikä aiheen käsitteleminen enää tuota tuskaa. Ensireaktio tuona vappuaamuna, tai -iltana, ajankohtaa Kristiina ei enää tarkalleen muista, oli kauhu.
– Ensimmäiseksi tuli mieleen, että ootko hulluksi tullut? Ei sitä voinut käsittää. Itse oli siinä uskossa että tässä on vielä vaikka mitä tehtävissä, kun asia tuli siinä ensimmäistä kertaa esiin, Kristiina muistelee hämmennystään.
Mutta mies oli päätöksensä tehnyt. Mitään ei ollut tehtävissä – eikä mitään siis yritettäisikään tehdä. Peli oli menetetty. Mutta miten? Milloin? Miksi?
Hylätyn mieli on täynnä kysymyksiä.
– Tottakai sitä seurasi valtava itsesyytös. Kun kaikki syydettiin niskaan, eron syy oli se, etten ollut rakastanut miestä niin kuin hän olisi halunnut.
Se oli ainoa selitys minkä Kristiina erolle sai. Hän oli toki rakastanut miestään, mutta väärällä tavalla.
Kymmenen vuoden kärsimys
Heti eron tullessa puheeksi tuli Kristiina luonnollisesti ajatelleeksi pettämistä. Oliko miehellä toinen?
– Hän vastasi että ei. Ja heti perään, ettei tiedä. On siitä jo jotain pääteltävissä. En tiedä olinko tosiaan niin sinisilmäinen, mutta täydellinen yllätys se oli. Ei pienintäkään ajatuksenpoikasta ollut, että oltaisiin eroamassa.
Kristiina kävi töissä kevään loppuun. Tilanteen hankaluutta lisäsi se, ettei mies suinkaan muuttanut pois heti eroilmoituksen jälkeen. Tilanteesta ei saanut kertoa muille, ei edes omille lapsille.
– Kyllähän mä tietysti kerroin vaikka kelle. Mutta mies muutti pois vasta marraskuussa, esitettiin ties mitä siinä välissä. Seitsemän kuukautta on aika pitkä aika olla niin kuin ei mitään, Kristiina huomauttaa.
Kaikkein kipein muisto liittyy Kristiinan lapsiin. Tai siihen tilanteeseen, kun heille viimein asiasta kerrottiin.
– Heinäkuussa olin viimein hiostanut niin paljon, että voitiin kertoa lapsille. Tai minä senkin jouduin tekemään, mutta mies sentään oli paikalla. Yksikään ei poistunut siitä kuivin silmin. Kun myöhemmin istuttiin ruokapöydässä, kysyi keskimmäinen isältään, että miksi. Vastaus oli, että no kun mä olen ainakin kymmenen vuotta teidän kanssa täällä kärsinyt.
Kristiina ei voinut uskoa ja hyväksyä, että lapsetkin sotkettiin asiaan mukaan.
– Nuorin oli 13. Se on nopeasti laskettu, ettei siihen kovin montaa vuotta jää, jolloin ei olisi kärsitty.
Parasta mitä on tapahtunut
Ongelman ydin oli, kuten kovin usein se, ettei mies puhunut. Ja kun mies ei puhunut, ei nainen osannut arvella minkään olevan vialla.
– Jälkeenpäin kuulin, että hän oli valitellut tuttavilleen että mun kanssa on täysin mahdoton keskustella. Olisihan se varmaan onnistunutkin jos olisi viitsinyt yrittää. Mutta se oli hänen kokemuksensa. Siinä oli tämmöinen näkemysero, hänen tapansa keskustella oli se, että hän sanoi miten asiat ovat. Eri mieltä ei voinut olla, tai muuten se ei enää ollut keskustelu vaan riita, Kristiina muistelee.
Miehen puhumattomuus oli aikansa turhauttavaa, mutta 23 vuoden aikana siihen tottui. Se oli rutiini, tapa, eikä sitä osannut tulkita oireeksi.
Ero ja syyllisyys kaihersivat mielessä pitkään. Onko erolle tullut jälkeenpäin selitystä?
– Ei minkäänlaista, se on edelleen täydellinen mysteeri. Mutta ei sitä nyt enää viitsi yrittääkään, eihän sillä ole mitään merkitystä, Kristiina toteaa.
Uusi puoli tilanteeseen tuli, kun mies löi vuosi poismuuttonsa jälkeen hynttyyt yhteen parin nuorimman lapsen kummitädin kanssa. Kristiina uskoo, että taustalla oli pitkä suhde. Eroasiaa oli kuitenkin ehtinyt työstää jo ennen suhteen julkituloa, eikä sillä muutenkaan enää ole merkitystä. Asia on unohdettu.
Välejään entiseen mieheensä Kristiina luonnehtii viileän asiallisiksi. Tekemisissä ei kuitenkaan olla kuin pakkotilanteissa, kuten lasten juhlissa.
Entä katkeruus? Sitä ei ole jäljellä pätkän vertaa. Itse asiassa katkeruuden on korvannut kiitollisuus. Kolme vuotta eron jälkeen Kristiina kirjoitti miehelle kiitoskirjeen - ja lähetti sen. Kirjeessä hän kertoi, että ero oli parasta mitä hänelle milloinkaan oli tapahtunut.
– Se, että joutui ihan pohjamutiin ja käymään koko siihenastisen elämänsä läpi, oli jälkeenpäin ajatellen todella antoisaa. Sai möyriä tunteidensa kanssa. Silloin tuli vahva tunne siitä, että mitään sellaista ei voi enää tapahtua, josta en selviäisi, Kristiina sanoo vakaasti.
Teksti: Iikka Hackman
Kuvat: Shutterstock, Futureimagebank