USA 2004. Ohjaus: Joseph Ruben. Käsikirjoitus: Gerald Di Pego. Tuotanto: Bruce Cohen, Dan Jinks, Joe Roth. Kuvaus: Anastas N. Michos. Leikkaus: Richard Francis-Bruce. Pääosissa: Julianne Moore, Dominic West, Gary Sinise, Linus Roache, Anthony Edwards, Christopher Kovaleski, Jessica Hecht. Kesto: 96 min.
Yliluonnollisilla sävyillä silattuja jännäreitä riittää nykyisin väsymykseen asti. Mitä on tapahtunut vanhalle kunnon psykologiselle kauhulle ilman ulkoavaruuden alieneita tai okkulttisia pimeyden voimia? Tätä joutuu miettimään myös lupaavasti alkavan mutta ufoiluksi yltyvän Unohdetut -trillerin kohdalla, varsinkin kun mukaan ovat suostuneet loistonäyttelijät Julianne Moore ja Gary Sinise. Joseph Rubenin ohjaus antaa kyllä ymmärtää, mutta ei ymmärrä antaa – lopulta juuri muuta kuin tusinaryminää. Sääli.
Telly Paretta (Moore) on aviovaimo ja äiti, joka suree vuosi sitten lento-onnettomuudessa kuollutta pikkupoikaansa Samia ja ravaa empaattisen terapeutin (Sinise) luona keskustelemassa menetyksestään. Eräänä päivänä Samista muistuttavat kuvat ja muut esineet alkavat salaperäisesti kadota, ja Tellyn tyrmistykseksi aviomies (Anthony Edwards) väittää ettei mitään poikaa ole koskaan ollutkaan. Hermoheikolle naiselle pukataan jo pakkopaitaa niskaan, kun hän kohtaa samassa lentoturmassa kuolleen tytön isän Ashin (Dominic West). Rappiolle repsahtanut mies kiskoo viinaa eikä hänkään tahdo muista lastaan. Kunnes sinnikäs Telly panee muistamaan. Yhdessä nämä kaksi alkavat selvittää mistä helvetistä on oikein kysymys.
Kuka tai mikä haluaa varastaa ihmisten muistot rakkaistaan ja miksi? Ovatko lapset lopultakaan kuolleet? Miten toimia, kun kaikki muut ovat äkkiä unohtaneet yhteiset lähimmäiset, joita vielä äsken rakastivat? Nämä kinkkiset kysymykset vainoavat Unohdettujen päähenkilöitä, jotka saavat ensin vastaansa FBI:n äijät ja lopulta olennot joista ei tiedä ovatko ihmisiä vai mitä. Outo hiippailija (Linus Roache) tupsahtelee milloin mistäkin mutkasta ja ilmeilee pelottavasti. Johtaako hän kenties salaliittoa maan päällä tahi taivaissa?
Elokuvan lähtökohta, muistin ja muistojen fataali merkitys, olisi kiinnostava, mutta sitä ei hyödynnetä nimeksikään. Psykologisen syventämisen sijaan panostetaan takaa-ajoihin. Aivan kuin olisi tarkoitus todistaa että nelikymppinen Julianne Moore yhä jaksaa heilua, sillä näemme hänet juoksemassa pakoon pitkin katuja, pitkin kujia ja portaita ja takapihoja, kiipeilemässä aitojen yli ja juoksemassa taas vähän lisää. Aika näin saadaan kulumaan, mutta niin myös aliarvioidun katsojan uteliaisuus.
Joskus yliluonnollisuuksilla on toki perusteltu paikkansa, kuten vaikkapa persoonallisissa kauhuelokuvissa Kuudes aisti (1999) ja The Others (2001): niissä selittämätön palveli kiinteästi psykologista juonta, eikä jäänyt itseisarvoksi. Unohdetut sen sijaan sortuu perin halpoihin höpöhöpö-ratkaisuihin ja korneihin käänteisiin, ja saa nimensä mukaisesti painua pikapikaa unholaan.
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: FS Film