Unelmien matka Pariisiin

Romantiikan pääkaupungin lumo ei himmene

– We'll always have Paris, sanoo karski Humbrey Bogart suloiselle Ingrid Bergmanille Casablanca-elokuvan lentokenttäkohtauksessa.

Nähtyäni elokuvan kymmenvuotiaana tiesin, että minun oli saatava oma Pariisini. Vaikka tiesin, ettei sen paremmin Bogie kuin Bergmankaan ollut välttämättä koskaan käynytkään Pariisissa, mielikuvitukseni loihti aina heille sinne aina vain ihmeellisempiä seikkailuja. Elokuvan pienten vihjeiden varassa kehittelin päähenkilöille yltiöromanttisia seikkailuja Valon kaupungissa.

Minusta kehittyi ranskalaisten elokuvien erikoistuntija. Nauhoitin kaikki televisiosta tulevat ranskalaiset filmit ja kirjoitin niiden nimet kasettien selkämykseen ehdottomasti vain ranskaksi: Les quatre cents coups, Les vacances de M. Hulot, Prénom Carmen… Sanomattakin on selvää, että luin koulussa pitkän ranskan. Harmin paikka, ettei meillä maasydämessä ollut mahdollisuutta mennä suomalais-ranskalaiseen kouluun.

Minun nuoruudessani ei ollut ollenkaan tavallista piipahtaa ulkomailla tuon tuostakin. Olin 16-vuotias, ennen kuin pääsin edes käymään Ruotsissa. Niinpä minäkin ehdin suunnitella suurta Ranskan-matkaani vuosikausia ennen kuin siitä tuli totta. Olin silloin jo kypsässä 25 vuoden iässä.

Alusta alkaen oli selvää, että matkani rajoittuisi vain Pariisiin. Siellä olisi kylliksi nähtävää lopuksi ikää. Olivathan pariisilaisetkin oikein kuuluisia siitä, etteivät he koskaan halunneet poistua kotikaupungistaan vaikka mikä olisi. Se mikä kelpasi heille, kelpasi kyllä minullekin.

Romanttinen loma ypöyksin

Vielä lentokoneessakin huomasin keksiväni kaikenlaisia järkisyitä matkalleni, kun juttelin vierustoverini kanssa: kieli olisi hyvää harjoitusta, ja ostaisin tiettyjä taidekirjoja, joita ei Suomesta saisi. Miksi ihmeessä en voinut sanoa lähteväni vain siksi, että halusin sitä niin hirveästi!

Hassua kyllä, en missään nimessä halunnut miestä mukaani romantiikan pääkaupunkiin. Minusta vain tuntui, että oikea mies häiritsisi nautintoani. Halusin uppoutua mielikuviini joutumatta selittämään kenellekään mitään. Halusin kuulla, nähdä ja tuntea Pariisin, halusin upottaa siihen hampaani kuin nälkäinen susikoira ja ahmia sitä jakamatta unelmaani kenenkään kanssa.

Sade, Seine ja muut tutut

Kun lopulta olin päässyt kentältä kaupunkiin, satoi tihuuttaen. En kuitenkaan harmitellut, sillä se tuntui kuuluvan asiaan. Sadekin tuntui vanhalta ystävältä, satoihan rakkaissa filmeissänikin tuon tuosta.

Ihan, ihan ensimmäiseksi etsin hotelliin kirjauduttuani pienen bistron, jossa oli pöytiä myös katukäytävällä ja tuoleissa kiemuraiset metallijalat. Kun vielä tarjoilijapojillakin oli pitkät valkoiset liinat housujen suojana, olin ihan myyty. Paloin halusta päästä kokeilemaan kouluranskaani ja ennen kaikkea päästä juomaan ensimmäistä ihan oikeaa maitokahviani.

¬– Une cafe au lait et un croissant, s’il vous plait, äänsin niin huolettomasti kuin osasin. Riemuni oli rajaton, kun poika nyökkäsi ja hävisi hakemaan tilaustani. Sain eteeni vaahtoavan maitokahvin ja itkettävän ihanan makuisen, lämpimänrapean voisarven.

– Olen varmaan kuollut ja päässyt taivaaseen, uskoin käytävällä vieressäni päivystävälle pikkulinnulle. Se tuntui olevan samaa mieltä, kun ravistin muruset hameeltani sen nokan eteen.

Korkokenkien kopina kiveyksillä

Ja sitten kaupunkikiertueelle! Ei kuumaan, ahtaaseen turistibussiin vaan kipittämään ihan itsekseni pikkukatuja ylös ja alas. Miten olinkaan uneksinut korkokenkieni kopinasta kapeilla kaduilla, pienistä portinvartijan kojuista talojen edessä, suurista takorautaporteista vanhojen talojen kivipihojen edessä, viehkeistä parvekkeista, ohikulkijoiden yksinkertaisen tyylikkäistä vaatteista ja viimeisen päälle kiillotetuista kengistä!

Seine väreili keskipäivän kuumuudessa. Tervehdin sitä leveällä hymyllä kuin vanhaa ystävää. Olin vähällä kumartua koettamaan vettä kädelläni, halusin varmistaa, että se todellakin oli siinä – Seine, jonka rannoilla olisin mieluusti viettänyt loppuelämäni. Vasen ranta - Rive gauche - oli edelleenkin taiteilijoiden ja ravintoloiden Mekka. Kun en osannut valita, missä söisin, päädyin syömään kaksi illallista!

Montparnassen kujilla kurkistelin kaikkiin näkemiini kahviloihin, vaikkei minuun enää olisi mahtunut edes kulausta vettä. Pienen puistikon penkillä sulattelin ruokaani, hieroin särkeviä varpaitani ja hyräilin La Vie en Rosea.

Seuraavana päivänä unelmien matkani jatkuisi kunnon turistin tapaan tutustumisella Eiffel-torniin ja Bastiljiin. Tekisin kuitenkin myös pyhiinvaellusmatkan Père-Lachaisen hautausmaalle ja veisin Edit Piafin haudalle valkoisen ruusun. Mutta ennen kaikkea kulkisin rakkaan kaupunkini kaduilla ja imisin itseeni voimaa kestää viikon päästä koittavan paluun Suomeen!

Elina, 47

Teksti: Hanna Myllys

Kuvat: Ranskan matkailutoimisto, MTV3

Lue myös:

    Uusimmat