USA, 2002. Ohjaus: Stephen Daldry. Käsikirjoitus Michael Cunninghamin romaanin pohjalta: David Hare. Kuvaus: Seamus McGarvey. Leikkaus: Peter Boyle. Tuotanto: Scott Rudin. Pääosissa: Nicole Kidman, Julianne Moore, Meryl Streep.
Kun kirjailija Michael Cunningham vieraili pari vuotta sitten Suomessa, Tunnit-elokuvan lukuharjoitukset olivat juuri alkaneet. Kieleltään rikkaan ja henkilökuviltaan vangitsevan näkökulmaromaanin filmatisointi tuntui minusta tuolloin lähes mahdottomalta hankkeelta. Miten äärimmäisen lyyriset, kaunokirjalliset henkilöt voisivatkaan saada lihaa luittensa ympärille elokuvan hahmoina? Skeptisyys oli turhaa, sillä brittiläinen näytelmäkirjailija David Hare ja ohjaaja Stephen Daldry ovat muuttaneet Cunninghamin romaanin intensiiviseksi elokuvaksi. Siitä ei ole tullut vaikeasti avautuvaa raskassoutuista draamaa eikä Hollywood-nyyhkyttelyä.
Kuten kirjassa, elokuvassakin tarinan keskushenkilö on kirjailija Virginia Woolf, joka aloittelee ensimmäistä merkittävää romaaniaan Mrs. Dallowayta Lontoon syrjäisessä esikaupungissa 1920-luvun alussa. Woolf (Nicole Kidman) kamppailee hulluuden, rakkauden ja taiteen ristipaineessa. 1950-luvun Los Angelesissa elävän Laura Brownin (Julianne Moore) ulkoisesti ihanteellisesta avioliitosta on tullut hänelle tukahduttava vankila. Ratkaisuihinsa hän hakee lohtua ja tukea Woolfin romaanista. Kolmas nainen, Clarissa Vaughan (Meryl Streep), hoivaa vuoden 2000 New Yorkissa aidsia sairastavaa ex-rakastettuaan Richardia (Ed Harris) unohtaen elää omaa elämäänsä. Myös Clarissaa ja Richardia yhdistää Virginia Woolf.
Cunningham sanoo, että häntä kiehtoo Woolfin optimismi, joka kestää kaiken kauhean edessäkin: vaikka kirjailijaa raastoivat vakavat mielenterveysongelmat, hän kykeni kirjoittamaan elämisen ihanuudesta kauniimmin kuin kukaan. David Haren käsikirjoitus on yllättävän uskollinen romaanille: näkökulmat ja aikakaudet nivoutuvat nerokkaasti yhteen kommentoiden toisiaan, vaikka samalla ne liukuvat eteenpäin eheinä itsenäisinä tarinoina.
Tunnit on loistavasti näytelty elokuva. Nicole Kidman tekonenineen on käynyt läpi todellisen muodonmuutoksen. Kidman tekee Woolfin roolin hienosti: hän on yhtäaikaisesti sekä hauras että vahva. Julianne Moore vakuuttaa hänkin, vaikka on viime vuosina tehnyt niin monta epookkielokuvaa, että kannattaisi seuravaksi harkita hyppyä johonkin tuntemattomampaan. Ja Meryl Streep tunteiden taakan luhistuttamana nykynaisena riipaisee. Kukin kolmesta näyttelijästä tekee roolinsa pienesti: tuska ja suru ei ole elokuvassa mahtipontista.
Elokuvan ylöspano on sekin upea. 1920-luku on kuvattu softatusti henkien Woolfin kodin kirjallista tunnelmaa. Laura Brownin 1950-luku on tuon ajan estetisoitu, tyylikkäästi hieman ylilyöty epookki. Ja vuoden 2000 New York on moderni ja levoton, sellainen kuin sen kuuluu ollakin. Philip Glassin hieno musiikki toimii lankana tarinoiden välillä punoen ne yhteen alleviivaamatta banaalisti tunteita ja tunnelmia. On todellinen saavutus, että niin monisäikeisestä kaunokirjallisesta teoksesta on saatu aikaan näin intensiivinen elokuvadraama. On suuri ihme ja vääryys, jos David Hare ei saa sovitetusta käsikirjoituksestaan Oscaria.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Finnkino