Tron: Legacy, USA 2010. Ohjaus: Joseph Kosinski. Tuotanto: Sean Bailey, Steven Lisberger. Käsikirjoitus: Edward Kitsis, Adam Horowitz. Kuvaus: Claudio Miranda. Leikkaus: James Haygood. Musiikki: Daft Punk. Pääosissa: Jeff Bridges, Garrett Hedlund, Olivia Wilde, James Frain, Michael Sheen, Bruce Boxleitner, Beau Garrett. Kesto: 127 min.
Vuonna 1982 sai ensi-iltansa videopeleistä innoituksensa ammentanut Tron. Tänä päivänä leffa nauttii jonkinasteista kulttisuosiota, epäilemättä osittain jo pelkän kasaritrendikkyytensä takia.
Se, onko kasarinostalgia pätevä syy päivittää vanhentunut konsepti 2000-luvulle, on sitten ihan toinen juttu. Pelihalleissa parhaan osan lapsuuttaan viettäneille Pacman-teineille Joseph Kosinskin jatko-osa Tron – perintö tarjonnee toki kiksin jos toisenkin.
Lahjakas ohjelmistosuunnittelija Kevin Flynn (Jeff Bridges) joutui tietokoneiden välisen kyberuniversumin vangiksi kolmen vuosikymmenen takaisessa originaalielokuvassa. Flynn kävi taisteluun omaan tietokoneohjelmaansa istutettua ”pahaa bugia” vastaan.
Jatko-osan juoni on hengeltään hyvin linjassa edeltäjänsä kanssa, mutta aiempaa tietämystä uuden Tronin katsominen ei edellytä. Tuskinpa alkuperäisteosta tänä päivänä kovin moni jaksaa edes katsoa muutoin kuin kuriositeettimielessä. Sen verran arkaaiselta se nyt vaikuttaa.
Bridgesin esittämä Kevin Flynn kummittelee edelleen kuvassa mukana, jos kohta tarinan varsinaiseksi sankariksi nousee hänen aikuiseksi varttunut poikansa Sam (Garrett Hedlund). Lahjakas hakkeripoika on kasvanut isovanhempien huomassa yksinhuoltajaisän kadottua jäljettömiin jo 20 vuotta sitten.
Yllättävä johtolanka vie Samin Kevinin jäljille: vanhan pelihallin perukoilta löytyy digiportti tuntemattomaan universumiin, virtaviivaisissa neon-väreissä hehkuvaan bittiavaruuteen. Hyvin pian Samille paljastuu, ettei uudessa maailmassa kaikki ole suinkaan oikealla tolalla. Vaarallisten pelien valtakuntaa johtaa tyrannimainen Clu, joka muistuttaa erehdyttävästi nuorta Kevin Flynniä.
Tron – perintö luottaa futuristisen 3D-actionin charmiin. Pitkälle se myös jaksaa kantaa: pelikohtauksiin on saatu tyylikästä mielikuvituksellisuutta ja puvustuksessa luovuus on päässyt lentämään Luc Bessonin The Fifth Elementiä (1996) muistuttaen. Lopputulos on maskeerausta myöten hauska ja innoittunut.
Erikoisefektit, kyberavaruuden 3D ja henkilöhahmoihin investoitu CGI saavat aikaiseksi kiehtovan sci-fi-sopan. Onkin valitettavaa, ettei elokuvan käsikirjoitus pysy millään tavoin komeiden puitteidensa perässä. Tuttua sananpartta lainaten tämäkin kaunis kakku on ”silkkoa sisältä”.
Kaikenlaiseen vakavaan viitataan aina kansanmurhasta raamatullisiin asetelmiin ja ihmiskunnan pelastavasta ihanneyhteiskunnasta hyvän ja pahan ikiaikaiseen taisteluun. Sen syvällisemmin teemoja ei avata, vaan ne tallautuvat yksintein pinnallisen toimintaglitterin alle.
Garrett Hedlund pärjää mainiosti korean pojan roolissaan, ja kaunis Olivia Wilde on sähäkkä kybermimmi Quorra. Karismaattinen on myös vetreä veteraani Jeff Bridges, jonka olemuksesta nähdään elokuvan alussa myös keinotekoisesti nuorennettu 3D-mallinnus.
On kuin tekijät olisivat olleet itsekin hieman häpeissään aikaansaannoksestaan; sen verran pitkään Bridgesin äänellä replikoiva hahmo pysyttelee selkä kameraan päin. Kun hän lopulta kääntyy kasvokkain yleisönsä kanssa, ei katsoja voi olla hätkähtämättä oudon jähmeää naamavärkkiä.
Teksti: Outi Heiskanen