(Rhino/Warner)
Yksi rockin hauskimmista superyhtyeistä oli viiden rocklegendan muodostama The Traveling Wilburys, jonka vuosina 1988 ja 1990 julkaistut albumit myytiin pikaisesti loppuun. Levyt ovat nyt jälleen saatavissa uudelleenjulkaisuboksissa, jota on höystetty bonusraidoin, historiikein ja lisädvd:in.
Tarina alkoi näin: Joskus vuonna 1988 tunnettu lauluntekijä-kitaristi Nelson Wilbury oli äänittämässä uutta singleään folklaulajana tunnetun Lucky Wilburyn kotistudiolla, tuottajaksi hän pyysi Otis Wilburyn, joka parhaillaan oli tuottamassa tummista silmälaseistaan tunnetun Lefty Wilburyn uutta albumia. Kitaransa Nelson oli lainannut rocktähti Charlie T. JR Wilburylle, jonka hän myös kutsui singleään tekemään. Viiden veljeksen musisointi sujui niin hyvin, että Wilburyt päättivät tehdä yhdessä kokonaisen albumin.
Salanimien taustalta löytyivät viisi rockmusiikin suurnimeä. Yhtyeen ideoija George Harrison (Nelson) oli juuri tehnyt onnistuneen comebackin Cloud 9 albumillaan. Jeff Lynne (Otis) oli Electric Light Orchestra -yhtyeensä huippuvuosien jälkeen siirtynyt menestyksekkäästi tuottamaan muiden artistien levyjä. Lynnen talliin kuuluivat myös 50-luvun lopulla uransa aloittanut väräjävä-ääninen Roy Orbison (Lefty) ja 70-80-luvuilla menestystä Heartbreakers-yhtyeensä kanssa niittänyt Tom Petty (Charlie T. JR). Viisikon täydensi narisevaääninen folklegenda Bob Dylan (Lucky). Rumpaliksi veljekset pestasivat Harrisonin luottorumpali Jim Keltnerin.
Koska Bob Dylan konserttikiertueeseen oli vain 10 päivää, piti Wilburien veljesten säveltää, sanoittaa ja äänittää albuminsa yhdeksässä päivässä. Äänityspaikaksi valittiin Eurythmics-tähti Dave Stewartin keittiö. Viidellä supertähdellä oli selvästi hauskaa ja reilun viikon sessioissa syntyi lämminhenkinen mutta samalla korkeatasoinen albumi Volume 1, joka kuuluu jokaisen artistinsa levytysten parhaimmistoon. Volume 1:n huippukohtia ovat koko ilmiön käynnistänyt Harrisonin sävellys Handle With Care, jossa äänessä ovat vuorotellen kaikki yhtyeen jäsenet. Haikea Not Alone Anymore oli Lynnen ja Orbisonin yhteistyön kauneimpia kukkasia. Kahden lainsuojattoman ja heitä jahtaavan poliisin sisaren kolmiodraamasta kertova Tweeter and the Money Man oli sen sijaan puhdasta Dylania. Harrisonin energinen Heading for the Light henkii yhdessä soittamisen iloa. Levyn päättävä End of the line kokosi levyn langat yhteen antaen soolon jokaiselle Wilburylle Dylania lukuunottamatta.
Salanimistä huolimatta (tähtien oikeita nimiä ei levykansissa mainittu) Volume 1 oli sekä arvostelu että myyntimenestys. Menestystä lisäsi valitettavasti Orbisonin yllättävä kuolema pian albumin julkaisun jälkeen. Vuonna 1990 julkaistun toisen The Traveling Wilburys levyn (hämäävästi nimeltään Volume 3) jäljelle jääneet velikullat omistivatkin kuolleelle Leftylle-veljelleen.
Levyn Tom Petty -vetoinen You take my breath away on suora kunnianosoitus tälle herkälle tulkitsijalle. Volume 3 ei tavoita ykkösen lämmintä henkeä, mutta huonoa musiikkia herrat eivät tällekään levylle tehneet. Tasaisen albumin huippukohtia ovat edellämainitun tribuuttikappaleen lisäksi singlehitit Inside Out ja hervoton Wilbury Twist.
Volume 2:n virkaa Collection-boksissa hoitaa bonus-dvd, josta löytyvät yhtyeen kaikki viisi musiikkivideota sekä kiinnostava dokumentti yhtyeen synnystä ja Volume 1 -albumin teosta. Yhtyeen levyjen tapaan musiikkivideot ovat yksinkertaisia ja koruttomia. Koskettavin videoista on tehty kappaleeseen End of the line, jossa yhtye esittää kappaletta junassa matkustaen. Roy Orbisonin soolon aikana näytetään keinutuolissa kiikkuvaa yksinäistä kitaraa ja edesmenneen laulajan valokuvaa.
Kauan sitten loppuunmyytyjen albumien ja lisämateriaalin kokoaminen yhteen boksiin on tyylikäs veto laadukkaisiin uudelleenjulkaisuihin erikoistuneelta Rhino-yhtiöltä. The Travelling Wilburys -yhtyeeseen kasautui brittiläisen ja amerikkalaisen rockmusiikin kokemusta neljältä vuosikymmeneltä. Hyvätuulisia levyjä voi kuunella vaikka Wilbury Twistiä tanssien. Ohjeet tanssiin löytyvät levyn kannesta, ja musiikkivideossa tanssin mallia antaa näyttelijä John Candy.
Teksti: Mikko Suhonen