USA 2005. Käsikirjoitus ja ohjaus: Duncan Tucker. Tuotanto: Rene Bastian, Sebastian Dungan, William H. Macy. Kuvaus: Stephen Kazmierski, Tom Camarda. Leikkaus: Eve Battaglia. Pääosissa: Felicity Huffman, Kevin Zegers, Fionnula Flanagan, Elizabeth Peña, Graham Greene, Burt Young, Carrie Preston, Venida Evans. Kesto: 103 min.
Tämän vuoden Oscareista kisaa monta hienoa vähemmistöaiheista elokuvaa. Capoten ja Brokeback Mountainin ohessa ehdokkuuksia on saanut tuntemattoman Duncan Tuckerin independent-ohjaus Transamerica, jota on ollut tuottamassa mm. veteraaninäyttelijä William H. Macy. Pienimuotoinen, kipeydessään hauska draamakomedia vetää jalat alta aiheensa raikkaalla käsittelyllä, ja ennen kaikkea hengästyttävällä näyttelijäntyöllä.
Bree (Felicity Huffman) on työteliäs keski-ikäinen nainen, tai ainakin melkein: vuosien hormonihoidot ja rahansäästäminen on tarkoitus viikon päästä huipentaa korjausleikkaukseen. Kaikki sujuisi päiväjärjestyksen ja sympaattisen terapeutin (Elizabeth Peña) kanssa käytyjen keskustelujen mukaan, ellei odottamaton puhelinsoitto kääntäisi elämää mullinallin. Bree saa järkytyksekseen tietää olevansa 17-vuotiaan Tobyn isä, ajalta jolloin oli vielä Stanley. Toby on ajautunut vetämään kokaa, myymään itseään New Yorkin kaduille ja sitä myöten putkaan – niinpä topakka Bree pakkaa laukkunsa ja lähtee maksamaan pojan takuita.
”Potentiaalisen Jumalan kirkon” sosiaalitantaksi tekeytyvä Bree ja teinikapinaansa jurottava Toby (Kevin Zegers) aloittavat yhteisen reissun halki Amerikan: Los Angelesiin suuntautuvan, vaiherikkaan automatkan ohessa tehdään matkaa omaan itseen, kun epätodennäköinen isä-poika-pari tutustuu vähitellen toisiinsa. Hollywood-staraksi havitteleva Toby ei tiedä Breen henkilöllisyyttä eikä sen puoleen ”todellista” sukupuolta, ja kynnys kertoa kasvaa koko ajan. Bree tasapainoilee pelkojensa ja heräilevien isän (tai äidin) vaistojensa välillä, ja hiljalleen orastava ystävyys joutuu lopulliseen testiin kun nämä kaksi saapuvat hänen sekopäisten vanhempiensa – siis Tobyn isovanhempien – luo.
Vulgaari vetyperoksidi-blondattu äitimuori (Fionnula Flanagan) on tikahtua kitch-kalusteidensa keskelle odottamattoman sukulaisvierailun edessä ja tohvelisankari-isukki (Burt Young) koettaa vain hahmottaa mitä oikeastaan tapahtuu. Vastakkaisten maailmankuvien yhteentörmäyksestä syntyy sekä sydäntä raastavaa että herkullisen ironista tragikomiikkaa. Varasteleva ja kokaa snorttaileva prostituoitu Toby on luksustaloon sydämellisesti tervetullut heti paljastuttuaan ”kultaiseksi pojanpojaksi”, kun taas pyyteetön Bree joutuu jännittämään milloin valkotakkiset kutsutaan viemään häntä hoitoon. Näinhän se menee.
Osastaan Golden Globella palkitun ja Oscar-ehdolle asetetun Felicity Huffmanin suoritus on täysin aseistariisuva. Hämmästyttävä on sekä muodonmuutos Täydellisten naisten kaavamaisen keskiverrosta kotirouvasta kolhoksi ja matalaääniseksi Breeksi että uskomaton lämpö ja herkkyys jolla hän vaativan roolin tulkitsee. Suurisydämiseen Breehen kiintyy välittömästi, ja hänet on pakko nähdä kokonaisena, samastuttavana persoonana vaaleanpunaisten hepeneiden ja hormonihoitojen takana – eli juuri sillä tavoin kuin hän itse toivoo itseensä suhtauduttavan.
Transamerica tuo tematiikkansa ja tyylinsä myötä mieleen toisaalta Gus Van Santin rosoisen road movien Matkalla Idahoon (1991) ja toisaalta, kallistuessaan mustan komedian puoleen, Stephan Elliottin hulvattoman homoseikkailun Priscilla – aavikon kuningatar (1994). Selkein mielleyhtymä jälkimmäiseen syntyy vanhanaikaista lady-charmia uhkuvan Breen ja häneen kiintyvän, ennakkoluulottoman intiaani-herrasmiehen Calvinin (Graham Greene) välisestä kauniista suhteesta, jollainen Priscillassa nähtiin drag queen Terence Stampin ja aussikörmy Bill Hunterin välillä.
Mainittujen elokuvien tapaan on Tuckerinkin käsikirjoituksessa kyse itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä, rajat ylittävästä rakkaudesta ja ennen muuta kunnioituksesta. Nämä inhimillisyydet ovat kaikki koetuksella, samoin kuin perinteinen perheen käsite. Ja kuitenkin perhe, muodossa tai toisessa, säilyy keskiössä – silloinkin kun palaset ovat odottamattomat. Kuten Bree viisaasti toteaa: ”Elämä on enemmän kuin osiensa summa.”
Teksti: Tuuve Aro
Kuva: Nordisk Film Theatrical Distribution