Suomi, 2008. Ohjaus ja käsikirjoitus ja tuotanto: Oskari Pastila. Kuvaus: Jarmo Tahvanainen, Janke Öhman. Leikkaus: Jukka Nykänen. Musiikki: Shigeki Tamura. Kesto: 74 min.
Kun antaa todellisuuden hoitaa elokuvan käsikirjoittamisen, saattaa löytää itsensä keskeltä tosielämän mehukasta farssia. Näin onnekkaasti kävi esikoisohjaaja Oskari Pastilalle, joka seurasi yhden pelikauden ajan korisliigan pohjalla kompuroineen Porvoon Tarmon yrityksiä nousta huipulle.
Pastila näki pelikenttien takana kuhisevan törppöilyn ja kohtasi joukon hämmennystä herättäviä ihmisiä. Hämmennyksestä syntyi dokumenttielokuva, joka ei keskity urheilun jaloihin ominaisuuksiin, kuten taistelutahtoon ja väkevään joukkuehenkeen vaan aikuisten miesten lapselliseen valtapeliin, suuriin puheisiin ja täydelliseen kyvyttömyyteen pyörittää organisaatiota.
Pastila käyttää paljon aikaa manageri Lari Kankaan ja päävalmentaja Tomi Kamisen lievästi sanottuna tulehtuneen suhteen kuvaamiseen. Miehet ovat aivan eri aaltopituudella eivätkä tunnu tietävän tai välittävän toistensa suunnitelmista ja tekemisistä tuon taivaallista. Kun Suomen Koripalloliitto poistaa ulkomaalaispelaajien määrää rajoittavat kiintiöt, Kangas tuo Porvooseen heti uutta vahvistusta Zimbabwesta ja Kamerunista, vaikka seuran budjetti on mitätön.
Suomeen saapuneille pelaajille isketään kouraan pari sataa euroa ja heidät majoitetaan nuhjuisen kerrostalon kalustamattomaan asuntoon. Kangas puhuu jälleen kaikki pyörryksiin, esittää lisää selityksiä ja antaa uusia katteettomia lupauksia. Hän pitää hienoja PowerPoint-esityksiä ja kahvitilaisuuksia, joissa on paljon puhetta mutta vähän tolkkua. Vaikka rahaa ei ole, sitä kulutetaan surutta suuruudenhulluihin visioihin. Ja mikä kummallisinta: kukaan ei valvo rahankäyttöä.
Pastila tarkkailee myös ulkomaalaisten pelaajien sekä taloudellisesti että henkisesti köyhää arkea ja antaa näiden Suomeen huijattujen kertoa näkemyksiään Porvoon Tarmosta, Suomesta ja suomalaisuudesta. Pelaajien vuoksi Porvoo alkaa näyttää monikulttuuriselta pikkukaupungilta, mikä hämmentää paikallisia asukkaita.
Tapahtumista alkaa kehittyä aina vain absurdimpi ja sekasortoisempi farssi. Dokumentissa on monia piinaavia myötähäpeän hetkiä. Tositelevision wannabe-julkkisten ja elokuvan päähenkilöiden nostattama myötähäpeä eivät merkittävästi eroa toisistaan. Lari Kangas on kuin parodia 1980-luvun nousukkaasta pikkubisnesmiehestä, joka pitää suuruuden ja tärkeyden mittana ahkerasti soivaa kännykkää ja kalenteria täynnä kokouksia. Lisäksi hän rakastaa itseään ja kameran edessä esiintymistä.
Elokuvan teknisessä hiomattomuudessa on plussansa ja miinuksensa. Toisto ja rosoisuus antavat tuntuman siitä, että olemme todellakin keskellä kummallista tositarinaa. Mutta loppua kohti videon suttuinen väri- ja äänimaailma ja tutisevat kuvat alkavat häiritä.
Täynnä Tarmoa on osuva nimi elokuvalle. Miehet ovat alussa täynnä tarmoa ja loppuvaiheessa kaikki ovat korviaan myöten täynnä Tarmoa. Pastilan dokumenttielokuva on kiehtova tallenne urheilumaailman kulissientakaisesta hölmöilystä.
Teksti: Minna Karila