Contagion, USA 2011. Ohjaus: Steven Soderbergh. Käsikirjoitus: Scott Z. Burns. Kuvaus: Peter Andrews. Leikkaus: Stephen Mirrione. Musiikki: Cliff Martinez. Tuotanto: Michael Shamberg, Stacey Sher, Gregory Jacobs. Pääosissa: Matt Damon, Gwyneth Paltrow, Kate Winslet, Jude Law, Jennifer Eale, Laurence Fishburne. Kesto: 106 min.
Ensin kuullaan pelkkää yskimistä ilman kuvaa, sitten näemme kuvassa kalpean ja punasilmäisen Gwyneth Paltrow’n, joka näyttelee ensimmäistä ja tarinan kannalta oleellisinta uhria Beth Emhoffia. Tartunta on pöpökammoisen ja luulotautisuuteen taipuvaisen ihmisen painajainen, sillä se näyttää, miten pirullisen nopeasti virus tarttuu, moninkertaistaa voimansa, muuttaa muotoaan ja lopulta tappaa.
Beth ottaa Hongkongin lentokentän baaritiskiltä suuhunsa pari suolapähkinää, maksaa juomansa pankkikortilla, koskettaa kasvojaan ja puhuu kännykkäänsä, astuu koneeseen ja kuljettaa mikroskooppisen tappajan mukanaan Yhdysvaltoihin. Hän tulkitsee pahan väsymyksensä aikaerorasitukseksi ja orastavaksi flunssaksi. Pari päivää myöhemmin Beth on kuollut, lääkärit ymmällään ja aviomies Mitch (Matt Damon) kauhuissaan.
Pian muillekin alkaa eri puolilla maailmaa ilmaantua samoja oireita, pahaa yskää, korkeaa kuumetta, kramppeja ja lopulta aivoverenvuoto. Elokuvan lopussa näemme koko tartuntaketjun pikakelauksella.
Steven Soderberghin ohjaama Tartunta on maltillinen katastrofielokuva. Virus on siinä myös vertauskuvallinen, sillä se paisuu ihmisten mielissä, lietsoo hysteriaa ja monistaa väärää informaatiota. Sanfranciscolainen bloggaaja (Jude Law) on huomattava osasyyllinen paniikin nostattamisessa, sillä hän rakentelee erinäisiä salaliittoteorioita ja väittää, ettei ihmisille kerrota totuutta.
Käsikirjoittaja Scott Z. Burnsillä tuntuu olevan paljon hampaankolossaan internetiä vastaan: tarinassa se on melkeinpä yksinomaan vaarallisten huhujen ja valheellisen tiedon lähde. Maailman terveysjärjestö WHO ja tartuntatautien valvontakeskus CDC ovat nimenneet epidemian MEV-1:ksi ja värvänneet parhaat asiantuntijansa selvittämään viruksen alkuperää ja kehittämään siihen tehoavaa rokotetta. Vähän väliä muistutetaan, kuinka monta ihmistä on jo ehtinyt saada tartunnan.
Epätoivo ja pelko ajavat monet ryöstämään apteekkeja, pankkeja ja ruokakauppoja. Kaduilla vallitsee kaaos. Taudilla pelataan myös kovaa ja kallista valtapeliä.
Tähtinäyttelijät eivät ole tarinassa hehkeitä ja neuvokkaita eivätkä kuolemattomia sankareita. Jotkut pääsevät hengestään jo varhaisessa vaiheessa, mikä on tavallaan virkistävää. He myös näyttävät sairailta ja angstisilta. Rooleja ei ole otettu vastaan ainakaan glamour-pisteiden takia. Elokuva näyttää muutenkin läpikotaisin ankealta ja harmaalta. Soderberghin mielestä synkeä aihe vaatii selvästi myös synkeän kuvaston.
Tartunnan kaava on tosin sama kuin huumekaupan eri tasoja kuvaavassa Trafficissa: monet erilliset tarinat punoutuvat yhteen ja rakentavat kertomuksen viruksen liikkeistä ja sen tuhoista. Tartunta ei ole Soderberghin Trafficin kaltainen taidonnäyte, vaikkakin vakuuttava ja hyvin todellinen kauhutarina.
Vaikka elokuva jättää tunnetasolla hieman kylmäksi, pidän silti Tartunnan vähäeleisestä kerronnasta vailla suuria dramaattisia purkauksia, näyttäviä erikoistehosteita ja musiikillisia iskuja selventämässä jokaikistä tunnetta.
Elokuva toimii myös virusbiologian hyödyllisenä oppituntina. Koskettelemme päivittäin ovenkahvoja, vesihanoja, kättelemme ihmisiä, käsittelemme rahaa ja pankkikortteja, altistumme bakteereille suljetuissa tiloissa kuten hisseissä, busseissa ja metroissa. Tätä kirjoittaessani tunnen itseni flunssaiseksi – tai ehkä olen elokuvan nähtyäni pelkästään vainoharhainen.
Teksti: Minna Karila