Tapio Wirkkala (1915-1985) on kiistatta yksi maamme merkittävämpiä kansainvälistä mainetta niittäneitä muotoilijaneroja. Häntä voidaan suorastaan pitää suomalaisen taideteollisuuden isähahmona. Hän muotoili puuta, metallia, lasia, muovia sekä suunnitteli ja piirsi elintarvikkeiden pakkauksia, etikettejä ja postimerkkejä.
Tapio Wirkkala syntyi vuonna 1915 Hangossa. Teollisen muotoilun opintonsa hän aloitti vuonna 1933 Helsingin silloisessa Taideteollisessa keskuskoulussa, jossa hän erikoistui kuvanveistoon. Myöhemmin Ateneumissa opiskellessaan hänen opiskelijatovereinaan olivat tulevat mestarit, huonekalusuunnittelija Ilmari Tapiovaara, tekstiilisuunnittelija ja Marimekon perustaja Armi Ratia sekä keraamikko Birger Kaipiainen, jotka yhdessä Wirkkalan kanssa vaikuttivat 1950-luvulla suomalaisen muotoilun läpimurtoon maailmalla.
Wirkkalan uran alku oli takkuinen. Toinen maailmansota katkaisi hänen lupaavaan nousuun lähteneen työnsä kuvanveistäjänä. Sodan jälkeen Wirkkala työskenteli mainostoimistossa ja osallistui moniin muotoilukilpailuihin. Voitettuaan Iittalan lasitehtaan järjestämän suunnittelukilpailun vuonna 1946 hän sai julkisuutta kotimaisissa piireissä.
Wirkkala tunnetaan parhaiten lasin muotoilijana, vaikka hän oli hyvin monialainen suunnittelija, joka ei kaihtanut uusiin materiaaleihin ja tekniikoihin tutustumista. Hän suunnitteli sekä käyttö- että taide-esineitä. Puusta syntyi sekä huonekaluja että veistoksia, lasista käyttöastioita, vaaseja ja maljoja, metallista koruja ja astioita. Hän teki myös kuvataidetta ja suunnitteli arkkitehtonisia kokonaisuuksia. Sanotaan, että hänen suunnittelutyönsä oli ajatuksen, käden, silmän ja materiaalin vuoropuhelua, hänen luomisprosessinsa kuin runoutta puusta tai lasista.
Wirkkala paneutui innokkaasti lasinvalmistustekniikoihin. Ymmärtääkseen lasin moniulotteiset ominaisuudet ja saavuttaakseen niiden täydellisen hallinnan hän opetteli lasinpuhallustaidon. Lasinkäsittelyn täydellisestä hallinnasta osoituksena on esimerkiksi Wirkkalan Iittalalle suunnittelema Tapio-lasisarja (1952), jonka tunnuspiirteenä on säännöllinen ilmakupla jokaisen lasin keskustassa.
Wirkkalan kuvanveistäjätausta näkyy hänen lasitöissään. Hän sovelsi graafisen suunnittelun ja kuvanveiston elementtejä myös lasiesineiden muotoiluun. Hän loihti lasiin veistoksellisia muotoja suomalaisen luonnon inspiroimana. Lasiesineiden puhdas, abstrakti struktuuri korostaa esineiden muotoa. Tyypillinen esimerkki luonnosta lähtöisin olevasta muodosta on Kantarelli-maljakko, josta on tullut sodanjälkeisen muotoilun kansainvälinen symboli. Vielä voimakkaampi mielleyhtymä lasin ja luonnon välillä syntyy Wirkkalan Jäävuori ja Jääpala -maljoista, jotka nimensä mukaisesti tuovat mieleen jäisen olomuodon.
Maailmanmaineen Wirkkala saavutti 1950-luvulla. Suomalaisen taideteollisuuden kansainvälinen läpimurto tapahtui Milanon triennaaleissa vuosina 1951 ja 1954. Näyttelyissä olleet Wirkkalan työt kertoivat suomalaisen yhteiskunnan sodanjälkeisestä karusta todellisuudesta askeettisen, mutta samalla elegantin, muodon voimalla. Erityisesti vuoden 1951 triennaali oli Wirkkalan kultahetkiä. Hän voitti Grand Prix'n peräti kolmessa sarjassa. Tällä oli suuri merkitys hänen tulevalle kansainväliselle uralleen.
Pitkään voimakkaana pinnalla säilynyt funktionalistisuuden aate oli hetkeksi työnnetty taka-alalle suunnittelijoiden keskuudessa. Painotus oli ilmaisussa. Wirkkala ja hänen suunnittelijatoverinsa loivat nyt ilmaisuvoimaisia esineitä, jotka nousivat päivittäisen elämän yläpuolelle. Myös teknologian uudet innovaatiot olivat olemukseltaan enemmän esteettisiä kuin käytännöllisiä.
Wirkkalan nimi yhdistetään usein arvokkaisiin taideteollisuusesineisiin, ja vain harva tietää, että arkipäiväinen pakkaus, seteli tai likööripullo on ollut lähtöisin hänen kynästään. Esimerkiksi hänen suunnittelemansa Koskenkorva-pullon etiketti on peräisin vuodelta 1969. Wirkkala piirsi myös Helsingin Olympialaisia (1952) varten oman postimerkin. Vuoden 1962 Jalostajan ketsuppipullo on sekin Wirkkalan käsialaa.
Wirkkalan taiteen juuret ovat syvällä suomalaisessa luonnossa ja kulttuurissa. Hän poimi ideoita lehdistä, eläimistä, jäämuodostelmista ja veden liikkeistä. Lisäksi hän keräsi runsaasti vaikutteita myös monilta matkoiltaan. Wirkkala vietti paljon elämästään ulkomailla, etenkin Italiassa, Saksassa ja Latinalaisessa-Amerikassa, joiden kulttuuriset vaikutteet näkyivät hänen suunnittelussaan. Hän myös suunnitteli koruja meksikolaisille hopeasepille.
Italian kulttuuri ja historia merkitsivät Wirkkalalle pohjatonta inspiraation lähdettä. Italia oli myös hänen kansainvälisen maineensa päänäyttämö. Vuonna 1959 Wirkkala aloitti suunnittelijana Veninin lasitehtaalla. Hänen sen aikaiset puhalletut lasiteoksensa henkivät herkkyyttä ja suorastaan eteeristä keveyttä. Niiden lasi oli henkäyksenohutta ja hienoa, kirkkaat värit muodostivat lasissa renkaita ja täpliä.
Wirkkala suunnitteli myös astiastoja saksalaiselle Rosenthalin posliinitehtaalle. Wirkkalan ensimmäisen Rosenthal -astiaston nimeksi tuli Finlandia, mikä kertoi sen ajan kansainvälisten piirien positiivisesta suhtautumisesta Suomea kohtaan. Muita Rosenthalille tekemiä astiastoja olivat Century (1979), joka oli valmistettu hyvin ohuesta posliinista, Cumulus ja Winterreise sekä Pollo -maljakot (1970).
Iittalalle Wirkkala suunnitteli lukuisia taide- ja käyttöesineitä. Gaissa -lasisarja (1972) on saanut vaikutteita arktisesta ilmastosta, jään ja ikuisen lumen peittämistä tuntureista. Ovalis -sarja on Iittalan klassikko vuodelta 1958. Myös Ultima Thule -lasisarja (1968) on saanut vaikutteita pohjoisesta luonnosta ja sen virtaavista vesistä. Kultakeskukselle hän suunnitteli hopeamaljakoita ja koruja. Suurin Wirkkalan puutyö on yhdeksän metriä korkea Lappi-vaikutteinen Ultima Thule -reliefi, jonka hän teki Montreal Expo -näyttelyyn vuonna 1967.
Wirkkala toimi jonkin aikaa myös johtavana opettajana Taideteollisessa oppilaitoksessa Arttu Brummerin kuoltua, mutta luopui myöhemmin opetustyöstä, koska koki sen rajoittavan luomisvoimaansa. Wirkkala oli perusteellinen niin suunnittelutyössä kuin opetustyössäkin. Niinpä hän ominaiseen tapaansa antoi kaikkensa myös opettajana, jolloin aikaa ei tahtonut jäädä todelliselle kutsumukselle.
Tapio Wirkkala kuoli vuonna 1985 Helsingissä. Viime syksynä Taideteollisuusmuseo ja Suomen lasimuseo järjestivät kattavan näyttelyn Tapio Wirkkalan tuotannosta, jossa oli esillä suunnittelemia ja luonnoksia, taideteollisuus- ja käyttöesineitä, kuvataiteellisia teoksia ja arkkitehtonisia kokonaisuuksia. Näyttelyn yhteydessä julkaistiin Wirkkalan elämäntyötä käsittelevä kirja, Tapio Wirkkala - Ajattelevat kädet.
Teksti: Hanna Helimaa Kuvat: Iittala