USA 2008. Ohjaus: Tom Vaughan. Käsikirjoitus: Dana Fox. Kuvaus: Matthew F. Leonetti. Leikkaus: Matthew Friedman. Musiikki: Christophe Beck. Tuotanto: Michael Aguilar, Shawn Levy, Jimmy Miller. Pääosissa: Cameron Diaz, Ashton Kutcher. Kesto: 101 min.
Jack Fuller (Ashton Kutcher) on saanut isänsä firmasta potkut, ja Joy McNallyn (Cameron Diaz) pöyhkeä miesystävä on lempannut hänet tylysti ja nöyryyttävästi. Päähän potkitut newyorkilaiset lähtevät kamujensa kanssa bilettämään Las Vegasiin, jossa surut saadaan äkkiä hukutetuksi viinaan ja vauhtiin. Kaoottisen yön (joka kuvataan nopeilla flash-leikkauksilla) jälkeen Jack ja Joy ovat vegasmaiseen tapaan aamulla naimisissa. Avioliiton nopeaa mitätöimistä hidastaa Jackin voittamat 3 miljoonaa dollaria, joista puolet kuuluu hänen vastavihitylle vaimolleen. Molemmat haluavat osansa rahoista.
Jääräpäinen tuomari, avioliittoinstituution vankkumaton puolustaja, määrää nämä kaksi toisilleen tuntematonta asumaan yhdessä 6 kuukautta Jackin siivottomassa Manhattanin murjussa. Diiliin kuuluu mm. säännöllinen parisuhdeterapia ja yritys antaa virheavioliitolle oikea mahdollisuus. Vasta määräajan jälkeen voidaan palata siihen ainoaan molempia osapuolia kiinnostavaan asiaan eli omaisuuden jakoon. Puoli vuotta kumpikin panee peliin koko oveluutensa saadakseen toisen hakemaan avioeroa, jotta voisi itse elää loppuelämänsä rikkaasti. Heistä tulee myös taitavia ansojen ja valheiden virittäjiä ja niiden tunnistajia.
Joy viettää tolkuttoman pitkiä aikoja kylpyhuoneessa, joten Jackin on joskus virtsattava tiskialtaaseen. Naisellinen estetiikka tuoksukynttilöineen ja karu miehinen siivottomuus ovat jatkuvasti vastakkain. Vessanpöntön kannesta puhutaan tässäkin elokuvassa paljon – onhan siitä tullut varsinainen miesten ja naisten välisten taistojen symboli. Ilkeilyn tiimellyksessä lopulta rakastutaan, mikä ei liene yllätys.
Jackin ja Joyn bestisten on tarkoitus toimia huumorin moottoreina. Tämä tehtävä on elokuvissa usein sivuroolien esittäjillä. Jackin kamu on naisiin alentuvasti suhtautuva mutta omaan miehisyyteensä lujasti uskova uhoilija, joka sattuu sopivasti olemaan myös juristi. Joyn ystävätär on horjumattoman kyyninen ja kova eikä hahmona erityisen kiinnostava. Muutamat lakoniset lohkaisut ovat hauskoja, useimmat eivät.
Sekä Kutcheria ja Diazia on kivutonta katsoa, vaikka käsikirjoitus ei annakaan tilaa monelle ilmeelle. Tutut tilanteet ja ihmistyypit ovat jokaikinen niin ennalta arvattavia, että pätevän juonitiivistelmän voisi esittää elokuvaa näkemättä. Välillä teennäiseltä tuntuva slapstick-kohellus voi olla yritys peitellä sitä, että elokuvan kaikki ainekset ovat tolkuttomaan moneen kertaan kierrätettyjä. Ehkäpä tarvittaisiin käsikirjoitushautomo, jossa keskityttäisiin luomaan uusia juonikudelmia romanttisille komedioille, lajityypille, joka alkaa tukehtua kaavamaisuuteensa. Pelkkää vanhan toistoa ei jaksa loputtomiin katsoa.
Teksti: Minna Karila