MTV:n erikoisraportti Chilen tapahtumista: Sankarit, jotka maailma unohti

Heidät pelastettiin sankarillisesti. Heille luvattiin hyvää elämää. He luulivat tulevansa rikkaiksi ja kuuluisiksi. Toisin kävi.


On vuosi 2010 Chilessä Atacaman autiomaassa. San Josén kaivoksessa työvälineet kolisevat ja paukahtelevat toisiinsa. Kaivos on vanha ja työ on vaarallista.

Syvällä maan uumenissa vuorojohtaja Luis Urzúa tuntee maaperän tärisevän.

Vuori on antanut merkkejä romahdusvaarasta jo aiemmin.

Huolestuttavaa.

Miehet kuitenkin jatkavat kullan ja kuparin kaivamista.

Vaietut vaiheet

Loukkuun joutuneet sopivat, etteivät kerro maailmalle, mitä 69 ahdistuksen ja kuolemanpelon päivinä tapahtui. 


Poikkeuksena oli toimittaja Héctor Tobar, yhdysvaltalainen toimittaja, guatemalalaisten siirtolaisvanhempien poika. Hän julkaisi kirjansa kaivosmiesten kauhun päivistä viime vuonna.


Tässä jutussa on käytetty Tobarin tarinaa, lukuisia muita kansainvälisiä lähteitä sekä pelastustoimia paikan päällä seuranneen MTV Uutisten toimittajan Janne Hopsun omia kokemuksia.

Yksi mainareista luulee näkevänsä perhosen. Kyseessä onkin läpikuultava, valkoinen kvartsikivi.

Vuori jyrisee taas.

Yhtäkkiä kuuluu ääni, aivan kuin massiivinen pilvenpiirtäjä olisi rysähtänyt lähistölle. 45-kerroksisen rakennuksen kokoinen, 770 000 tonnia painava dioriittilohkare on irronnut vuoresta ja puskee läpi kaivoskerrosten.

Sen aiheuttaman järistyksen synnyttämä paineaalto heittää miehet kumoon. Kaivoskäytävien seinät heiluvat ja niistä irtoaa nyrkin kokoisia kiviä. Kaikki peittyy sankkaan pölyyn. Reitit pelastuskäytäviin ovat tukossa.

"Ollaan v'''u kusessa", joku sanoo.

Jo kuukautta aiemmin San Josén kaivoksessa työskennelleet olivat kuulleet voimakasta jylinää. Vuorojohtaja Luis Urzúa oli tuolloin kutsunut miehensä evakuoitumaan.


vuori varoittaa aina


Esimiehet tutkivat tuolloin tilanteen. Ei hätää, takaisin töihin. Osapuolet kuitenkin sopivat pitävänsä turvallisuuskokouksen 6. elokuuta.

Sitten romahtaa.

32 chileläistä ja yksi bolivialainen jäävät puistattavaan loukkuun 700 metrin syvyyteen 5. elokuuta 2010.

Ensin iskee nälkä, sitten toivottomuus

Kaivos on yli sata vuotta vanha, ja sen työolosuhteet ja -turvallisuus heikkoja. Pelastautumisreiteistä ei ole hätätilanteessa hyötyä, koska niissä ei ole esimerkiksi tikkaita.

Romahduksen aiheuttaman kaaoksen keskellä miesten onnistuu päästä luokkahuoneen kokoiseen turvatilaan. Varustus ei ole sielläkään kehuttava. Hätäravinto on mitoitettu 25 miehelle - kahdeksi päiväksi.

Yksi tölkki lohta, yksi tölkki persikoita, yksi tölkki papuja, 18 tölkkiä tonnikalaa, 24 litraa osittain vanhentunutta maitotiivistettä, 93 pakettia keksejä, kymmenen pulloa vettä, ja jonkin verran parasta ennen -päivämäärän ohittaneita lääkkeitä.

Niistä ei todellakaan saa tv-kokkiaterioita. Miehet syövät päivittäin yhden alle 300 kalorin aterian, aina samaan aikaan. Marío Sepúveda laskee, että vähäiset syötävät riittäisivät viikoksi. Lisävettä he saavat porauslaitteista, mikä antaa syötävälle "moottoriöljyn makua".

Chileläismedia arvioi alkuun, että todennäköisyys miesten hengissä selviämiseksi on alle kaksi prosenttia. Pelastustoimia yritetään ensin kaivoskäytävän kautta. Reitin on sulkenut yllä mainittu kivijärkäle, joka liikkuu ja uhkaa aiheuttaa uuden romahduksen.

Miehiin iskee usein toivottomuus.


ihmiset pimeydessä


He tietävät olevansa syvällä. Yksi ryhmän jäsen ottaa hommakseen muistuttaa, että kaivoksen kaivamiseen meni monta vuotta.

Maan uumenissa mainarit syyttävät itseään, Jumalaa, pomoja, ketä tahansa, ja kyselevät, miksi kukaan päälliköistä tai turvallisuudesta vastaavista ei ole jäänyt loukkuun heidän kanssaan.

He luovat rutiineja järjestyksen ja henkisen kantin ylläpitämiseksi. Tätä ei helpota se, että turvatilassa alkaa muutaman päivän kuluessa leijua läpitunkeva ihmislöyhkä. Joukossa on uskonnollisia ihmisiä, joten rutiiniksi otetaan päivittäiset rukoukset. He pelaavat itse kehittelemiään pelejä, kuten shakkia ja dominoita.

Heikko ravinto ja ahtaat tilat syövät kuitenkin kroppaa. Kylkiluut alkavat paistaa, heikoilla lihaksilla on työlästä liikkua ja vitamiinin puute aiheuttaa sokeutta.

Välillä joku harhautuu kuulemaan pelastusporan äänen. Toinen vitsailee ryhmän ainoalle ei-chileläiselle Carlos Mamanille karmeasta kohtalosta: "Parempi toivoa että meidät saadaan ylös. Sillä jos niin ei käy, syömme sinut ensimmäisenä koska olet bolivialainen."

Hiilenmusta huumori ei huvita kaikkia.

Viesti maailmalle

Kaksi viikkoa onnettomuuden jälkeen miehet kuulevat taas ääniä, ja tällä kertaa ne ovat oikeita kaivosporien ääniä.

Äänet synnyttävät toivoa ja epätoivoa. Syötävä on kutistunut perhosensiiven ohuiksi persikanviipaleiksi. Mitä jos kaivos romahtaisi...

Koittaa piinan 17. päivä.

Selkeästi kuulunut pora vaimenee – mutta yhtäkkiä syvyyksissä kuuluu vihellys. Ilmaa virtaa kaukaa maankamaralta. Miehet kiinnittävät kuin ulkoavaruudesta tunkeutuneeseen poranterään kuuluisaksi tulleen viestin: "Estamos bien en el refugio, los 33".


chilen kaivos viesti


Mainarit juhlivat läpimurtoa kierrättäen pullollista likaista vettä "kuin sampanjaa".

Yhteys ulkomaailmaan kulkee pian halkaisijaltaan vajaan 12 senttimetrin aukon kautta. Miehet saavat ruokaa, vettä, viestejä, sekä puhelin- ja kuvayhteyden.

Maan alla show-mies raivostuttaa

Pian maailmalle leviää videokuvia, joissa ryhmän johtohahmo Mario Sepúlveda show-miehen elkein kertoo mitä miehille alhaalla kuuluu.

Maailman riemuitsee, mutta alhaalla Sepúlvedan esiintyminen alkaa ärsyttää. Sitä pahentaa viikkoja kestänyt, sieluja jäytänyt kuolemanpelko. Miehet eivät tiedä, saadaanko heitä edes ylös.

Syntyy äänekkäitä riitoja, ilmassa leijui väkivallan uhka.

Muutama päivä ennen ennennäkemättömän nosto-operaation alkamista 900 metrin korkeuteen Atacaman autiomaan keskelle, San Josén kaivoksen viereen, on noussut fellinimäinen medialeiri kaivosmiesten omaisten leirin kylkeen. Osa omaisista asuu aidatussa ja suojatussa tilassaan, osa heistä majoittuu keskellä mediahyörinää ja antavat haastatteluja.

Porat työstävät kiveä, ja reikä laajenee. Sekä alhalla maan alla että ylhäällä omaisten parissa päivät kuluvat tuskaisen hitaasti.

Porauksen tekniset haasteet osoittautuvat isoiksi – mutta eivät liian suuriksi.

Lopulta onkalo on halkaisijaltaan 71 senttiä.

Kun Fenix-pelastuskapseli lopulta alkaa laskeutua, eri puolilla maailmaa tapitetaan herkeämättä televisioruuduilta, mitä tapahtuu keskellä rutikuivaa autiomaata.



Myöhään lokakuun 12. päivän alkaessa vaihtua uudeksi vuorokaudeksi, kapselin nostokoneisto liikuttaa Fenixin vaijeria ylöspäin. Jännitys on sietämätön alhaalla ja koko Chilessä. Kansakunta seuraa herkeämättä ja peloissaan miesten kohtaloita.

Juuttuuko kapseli? Kestävätkö miesten hermot ahdistavan kapeassa tilassa matkalla vapauteen? Liikahtaako jättimäinen, kaivoksen romahduttanut kivijärkäle juuri nyt? Ensimmäisenä ylös nousee tuolloin 31-vuotias Florencio Avalos. Vuorokausi on juuri vaihtunut lokakuun 13. päiväksi. Tällä kertaa epäonnen luku on kaikille onnenpäivä.

Lopulta piina on ohi. Kaikki 33 kaivosmiestä nostetaan takaisin elämän keskelle. Aikaa pelastusoperaatioon on mennyt vuorokausi.


Raportti Chilen pelastusoperaatiosta 3:17

Sankareista unohduksiin

He nousivat sankareina, mutta tänä päivänä kaivoksesta pelastettujen miesten arki on jatkuvaa kamppailua psyykkisiä, sosiaalisia ja rahaongelmia vastaan.

– Totuus on, että on vaikea saada töitä, koska työnantajat pelkäävät, että tuomme esiin kaivoksissaan vallitsevat huonot turvallisuusolot, sanoo Omar Raygada, yksi pelastetuista, chileläisessä La Prensa Gráfica -lehdessä.

Kivisestä sellistä päästyään kaikki 33 miestä sopivat suullisesti, että saatuaan töitä kaivoksesta, he lupaavat ilmoittaa viranomaisille, mikäli turvallisuustaso ei täytä virallisia vaatimuksia. Kuolemanloukusta pelastetut nostettiin mediassa sankareiksi. Asemansa ja onnentoivotukset he tietysti ansaitsivatkin.

Miehiä vietiin tv-studiosta toiseen. Heitä kärrättiin Disney Worldiin, Kreetalle ja Jerusalemiin. Manchester United kutsui miehet otteluun jalkapallostadionilleen Old Traffordille, joka tunnetaan myös nimellä Unelmien teatteri.

Nopeasti maine, kunnia ja mammona olivat muistoja vain. Pimeyden jälkeinen elämä ei ole täyttänyt ryhmän unelmia.

Kaivosmiehistä vain jokunen on päässyt takaisin vakaan leivän syrjään. Jos töitä on, ne ovat usein lyhytaikaisia tai täysin muilta aloilta, kuten rakennuksilta tai kuljetusalan töitä, jotka ovat heikosti palkattuja. Muutaman sadan euron suuruista eläkettä on myönnetty vain vajaalle puolelle ryhmästä ikä- tai terveyssyistä.

Henkisesti melkein kaikki ovat yhä syvällä. Kuolemanpelko kivimassojen alla traumatisoi loppuelämäksi.


chile kaivos vapaus


Kolmekymppinen Daniel Herrera on päässyt takaisin kaivostyöhön, mutta maanalainen vankeus on jättänyt jälkensä. Hän sai pelastumisensa jälkeen psykologista apua puolitoista vuotta ennen kuin kykeni palaamaan työhön.

– Tunsin että minun täytyy palata töihin, ilman työtä oleminen söi minua sisältä, Herrera kertoo.

Hän työskentelee avolouhoksella – kaivoskäytäviin meno on ylivoimaista. Lisäansioita Herrera saa toimimalla oppaana Colchagua-museossa Santa Cruzissa. Siellä on oma osasto kaivosturmaan liittyen. Herrera kertoo nyt nauttivansa perheestään ja elämän pienistä asioista, kuten tuulenvireestä, lintujen lennosta ja maaperän väreistä.

José Ojedan sai mainarin töitä La Serenan kaupungin läheltä Copiapósta muutama sata kilometriä etelään. Hän työskenteli aluksi maan pinnalla. Sitten Ojeda sai komennuksen maan alle. Kokemus oli musertava. Hän oli siellä tunnin, minkä jälkeen hänet piti hakea pois.

Tapahtuman jälkeen diabeteksestä kärsivä Ojeda tarvitsi yli puoli vuotta psykiatrista hoitoa. Nyt hän on lääkärin määräämässä levossa.

Hän oli se, joka kirjoitti pelastusporan terään kiinnitetyn lapun "Estamos bien en el refugio, los 33", "Voimme hyvin pelastustilassamme, me 33".

Päihteet ja painajaiset arkipäivää

Paluu elämään alkuhuuman jälkeen oli ollut monelle muullekin miehelle karu. Moni joutui muuttamaan onnettomuuskaivosalueen pääkaupungin Copiapón kurjempiin osiin, elleivät lähteneet muualle.

Copiapó ei muutenkaan loista näyttävyydellään. Alkoholin ja huumeiden pirut vaanivat ja istahtivat joidenkin harteille. Päihteisiin lankeaminen ei ollut vaikeaa, sillä Copiapó on tyypillinen rosoinen ja kova yksinäisten miesten kaivoskaupunki, missä runsas alkoholinkäyttö ongelmineen on silmiinpistävää.

Monet kertovat, etteivät pysty nukkumaan, koska painajaiset vyöryvät jatkuvasti mieliin.

Yonni Barrios asuu Copiapóssa.

– Minulla on ongelmia heräämisessä. Minulla menee kaksi tuntia peseytymiseen ja pukeutumiseen. Ja vaikka suihkuvesi on kylmää, peseytymisen jälkeen hikoilen tunnin, hän kertoo América Economia-lehdessä.

Barrios on hakenut töitä, mutta tuloksena on vesiperä toisensa jälkeen.

Hänelle luvattiin pelastumisen jälkeen töitä Copiapóssa paikallisesta sairaalasta. Mainaritoverit kutsuivat Barriosta "sairaanhoitajaksi", sillä hänellä on ensiapukoulutusta ja loukussa ollessaan hän auttoi muita pärjäämään.

– Monet luulevat, että kun saimme pelastumisemme jälkeen taloudellista tukea ja matkustimme ulkomailla, olemme rikkaita, joten meitä ei oteta töihin.

Noiden 69 jännityksen ja pelon päivien aikana Barrios tuli tunnetuksi siitä, että häntä odotti kaivoksen lähellä olevassa Esparanzan (toivo) leirissä sekä vaimo että tyttöystävä.

muisto kaivosonnettomuus_chile

Rajut tulvat veivät koteja

Edison Peña juoksi kahdesti New Yorkin ja kerran Tokion maratonin. Myös urheilullinen Ariel Ticona piti kuntoaan yllä ja mieltään kasassa juoksemalla pitkin kaivosvankilaansa. Ja kuten niin montaa chileläistä, veri veti heti pelastumisen jälkeen futiskentille.

Nyt hän pitää mieltään virkeänä pelaamalla jalkapalloa paikallisjoukkueessa. Pelipaidassaan hän kantaa numeroa 32. Hänet nostettiin ylös Fenix-kapselissa joukon toiseksi viimeisenä.

Ticonan tytär Esperanza syntyi isän kamppaillessa elämänsä puolesta. Poika Ariel Alejandro syntyi tämän vuoden heinäkuussa. Lapsista on lohtua, sillä Ticona etsii yhä töitä, vaikka saa eläkettä.

Ticona joutui muuttamaan perheineen maaliskuussa äitinsä luokse. Luonnonvoima nimittäin osui hänen ja Víctor Zamoran kohdalle jo toisen kerran. Rajut tulvat veivät keväällä entisten kaivosmiesten kodit.

– Kaikki haluaisimme palata normaaliin elämään ja se onnistuisi työn avulla. Jotkut eivät siihen kuitenkaan pysty psykologisista syistä, murehtii Etelä-Chilessä Concepciónissa asuva nelikymppinen Raúl Bustos, yhä työtön.

Jorge Galleguillos on eläkkeellä ja hankkii lisäelantoa oppaana suljetulla kaivoksella. Hän on porukan "historioitsija", joka on kerännyt ja laittanut näytille varusteita ja valokuvia onnettomuuteen liittyen.

– Olen hengissä, Luojan kiitos, mutta elämäni voisi olla paremmin, sanoo Galleguillos, joka antaa chileläisten kansantanssien tunteja karkottaakseen joka yö herättäviä painajaisia.

Alex Vegalle aurinko on näyttänyt kasvojaan. Hän on saanut mekaanikon töitä ja pitää itsensä puuhakkaana rakentaen uutta kotia perheelleen.

– Psykiatri sanoo, että olen parantunut paljon siitä mitä aluksi olin.

Nuori Pedro Cortéskin on luottavainen, hän on töissä El Salvadorin kunnassa Copiapósta pohjoiseen. Samalla Cortés opiskelee sähköteknikoksi.

ratsastaja kaivosturma

"Maailma pystyy ihmeellisiin tekoihin"

Luis Urzúa käy pitämässä puheita, tosin kouluissa Copiapóssa. Hän ei ole saanut töitä, mutta saa eläkettä. Urzúa toimii onnettomuutta muistavan yhdistys 33:n puheenjohtajana.

Urzúa toimi kaivosmiesten ryhmän johtajana, kun kivimassat tukkivat ulospääsyn. 

Don Luchoksi kutsuttu mies nousi loukusta ylös viimeisenä.

Parhaimmin maailma muistaa mainarijoukosta Mario Sepúlvedan. Hän oli ryhmän johtajahahmo ja showmies, kun yhteys maanpäälliseen elämään oli saatu.

"Súper Marioksikin" kutsuttu mies oli se, joka kuva- ja ääniyhteyksissä ja videoilla puhui kaikkien puolesta. Karismaattinen Sepúlveda vetää yhä puhekiertueita.

– Uskon, että parasta mitä elämässäni on tapahtunut oli se, että jäin maan alle 32 toverini kanssa. Uskon, että kaikelle on syynsä ja uskon, että onnettomuus osoitti näyttämään, että maailma pystyy yhdistymään ja tekemään ihmeellisiä asioita.

Lue myös:

    Uusimmat