Suomi 2012. Ohjaus ja käsikirjoitus: Saara Cantell. Kuvaus: Marita Hällfors. Leikkaus: Savar Gudmundsson. Musiikki: Sid Hille. Tuotanto: Outi Rousu, Ella Piesala, Snorri Porisson. Pääosissa: Irina Björklund, Meri Nenonen, Elin Petersdottir. Kesto: 105 min.
Saara Cantell teki väitöskirjansa lyhytelokuvien kerrontakeinoista. Rakkaus lyhytelokuviin näkyy myös Cantellin pitkissä elokuvissa, joissa eri tarinat limittyvät. Tähtitaivas talon yllä -elokuvassa hän kuvaa kolmea naissukupolvea, heidän valintojaan ja salaisuuksiaan. Kaikki kolme naista tavataan asumassa samassa talossa Itä-Suomessa ja jokseenkin samanikäisinä. Yksi heistä elää 1940-luvulla, toinen 70-luvun lopulla ja kolmas nykyaikana. Näinä vuosikymmeninä yhteiskunta, tavat, kieli ja käsitys naisen roolista ovat erilaiset. Cantell on luonut kolme erilaista ajankuvaa, pinnaltaan tyylitellyin niistä on 70-luvun koti kirjavine tekstiileineen.
Saiman (Irina Björklund) tarina sijoittuu jatkosodan aikaan, vuoteen 1942. Saima on kyläkoulun opettaja, jonka harvasanaisia kirjeitä kirjoittava mies on rintamalla. Heidän avioliitossaan ei ilmeisesti ole tapana tunteilla hempeillä. Saima on intohimoisesti kiinnostunut tieteestä ja maailmankaikkeudesta. Talon apurina hääräävästä sotainvalidista Toivosta (Leo Honkonen) hän löytää sukulaissielunsa, jolta oppii mm. taivaan tähtikuvioita. Kyläyhteisö suhtautuu Saimaan hieman ylimielisesti, koulussakin hän joutuu keskelle tieteen ja uskomusten yhteentörmäystä. Samankaltaista keskustelua käydään toki edelleen.
Saiman tytär Tuulikki (Meri Nenonen) on pienen tyttären yksinhuoltaja, jolla on suuria suunnitelmia ekologisesta elämäntavasta, lampaanhoidosta ja lankojen kasvivärjäyksestä. Kun Tuulikin maalaiselämään liittyvä idealismi hiipuu ja rakkauselämässä tulee takapakkia, hän muuttaa Salla-Mari tyttärensä kanssa Ruotsiin.
Maailma on tässä meidän ajassamme elävälle aikuiselle Sallalle (islantilainen Elin Petersdottir) avoin, mikä ei silti ole tuonut hänelle onnea. Yksityiselämässään kolhuja kokenut Salla muuttaa sukutalon hiljaisuuteen tekemään väitöskirjaansa. Naapurissa asuva luonnonlapsi Ville (Lauri Tanskanen) tuo yhteisöllisyyttä vieroksuvan Sallan elämään iloa ja höllentää tämän tiukkapipoisuutta. Elokuvassa on sekä ilmeisiä että yllätyksellisiä käänteitä.
Tuntuu, että olen viime aikoina toistuvasti törmännyt eri taiteenlajeissa käsiteltäviin perhesalaisuuksiin. Niitä on lähestytty niin kevyellä romanttisella sävyllä kuin Ingmar Bergman -henkisellä ankaralla synkistelylläkin. Salaisuuksista riittääkin ammennettavaa. Aina ei ole kysymys moraalittomasta käytöksestä tai toisten vedättämisestä, salaisuudet voivat olla myös oman itsensä tai toisten tunteiden suojelua.
Cantell pohtii Tähtitaivaassa myös sitä, mitä me materian lisäksi perimme vanhemmiltamme. Perimme asenteita, kiinnostuksen kohteita ja ongelmia, mutta ne eivät ole kohtalomme. Voimme onneksi tehdä myös toisenlaisia valintoja. Cantell kuvaa hyvin sitä, miten joillakin ratkaisuilla voi olla sukupolvien mittainen jälki. Ja joskus unelmat kaatuvat pelkästään ihmisen omaan käsitykseen siitä, mitä muut häneltä odottavat.
Saara Cantell on käsikirjoittanut elokuvaansa paljon asiaa. Henkilötarinoihin liittyy myös hillittyä huumoria, mikä pitää raskassoutuisuutta loitolla. Cantellin luottokuvaaja Marita Hällfors kuvaa pitkiä kauniita kuvia, jotka ovat joskus niin tarkkoja, että huoneessa leijailevat pölyhiukkasetkin erottuvat.
Teksti: Minna Karila