USA 2004. Ohjaus: Michel Gondry. Käsikirjoitus: Charlie Kaufman. Tuotanto: Anthony Bregman, Steve Golin ja Charlie Kaufman. Kuvaus: Ellen Kuras. Leikkaus: Valdis Oskarsdottir. Pääosissa: Jim Carrey, Kate Winslet, Mark Ruffalo, Kirsten Dunst, Tom Wilkinson, Elijah Wood, Gerry Robert Byrne. Kesto: 108 min.
Charlie Kaufman on kiistatta yksi nykyajan kiinnostavimmista amerikkalaisista elokuvakäsikirjoittajista. Hänen yhdessä ohjaaja Spike Jonzen kanssa luomansa absurdit komediat Being John Malkovich (1999) ja Adaptation - minun versioni (2002) olivat todisteita loistavan omintakeisesta näkemyksestä ja kyvystä yhdistellä mitä epätodennäköisimpiä elementtejä.
Myös Kaufmanin uutuus, ranskalaisen Michel Gondryn ohjaama Tahraton mieli, sukeltaa ihmispsyyken pohjamutiin sekoittaen toisiinsa vakavia aiheita ja absurdia komiikkaa, realistista draamaa ja unenomaista fantasiaa. Tällä kertaa fragmentaarinen kerronta on viety vielä piirun verran pidemmälle. Lopputulos toimii tehokkaasti kuin villi mutta häiriintynyt uni.
Joel Barish (Jim Carrey) viettää tylsää ja yksinäistä elämää, kunnes tapaa junassa unelmiensa naisen, vallattoman Clementine Kruczynskin (Kate Winslet). Elämä hymyilee aikansa, mutta kuinka ollakaan, eräänä aamuna Joel joutuu kohtaamaan karmaisevan totuuden: Clementine ei enää muista häntä. Nainen on pyyhkinyt turhauttavaksi muuttuneen parisuhteen mielestään erikoisella muistiklinikalla - ja onneton Joel päättää tehdä saman tempun. Hyvästi rakkauden tuskat ja nöyryytykset, pienet loukkaukset ja pettymykset!
Kun enemmän tai vähemmän hämäräperäinen tohtori Mierzwiak (Tom Wilkinson) kytkee Joelin aivot pyyhkimiskoneeseen, nykyaika alkaa sulautua menneisyyteen, todellisuus repaleisiin muistoihin ja alitajunnan tuottamaan fantasiaan. Samalla kun tohtorin pilveä pössyttävä assistentti Stan (Mark Ruffalo) ja hänen tyttöystävänsä (Kirsten Dunst) pitävät omia seksikekkereitään, Joel palaa katkonaisia muistireittejä myöten parisuhteen syntyyn, onnellisiin päiviin mutta myös riitoihin ja katastrofeihin - ja lopulta aina lapsuuden traumoihin asti. Kuka tai mikä vaikutti mihin? Voiko kohtaloaan lopulta muuttaa, tai tosirakkautta poistaa tajunnasta? Mitä pidemmälle monimutkainen pyyhkimisprosessi etenee, sitä paremmin sekä Joel että Clementine alkavat ymmärtää suhteensa todellisen arvon.
Kun mukana on niinkin paljon elementtejä, visuaalisia kikkoja ja aikatasoilla sekoilua, kokonaisuus saattaisi helposti hajota tai jäädä itsetarkoitukselliseksi kikkailuksi. Näin ei kuitenkaan pääse käymään, sillä kuten aiemmissakin käsikirjoituksissaan, Charlie Kaufman säilyttää koko ajan vahvan kosketuksen perusaiheeseen. Ja sehän on yksinäisyys. Yksinäisyys parisuhteessa ja ilman parisuhdetta, yksinäisyys kotona ja ihmisten keskellä. Vieraantuminen omista tunteista, kokemusten vääristyminen, epätoivoinen tarve takertua muistoihin - ja lopulta vapautua niistä.
Joelin ja Clementinen henkilökohtaiset ja keskinäiset ongelmat ovat perin tuttuja ja samastuttavia. Niinpä katsoja ei koe seuraavansa vain nerokkaasti rakennettua psykologista palapeliä, vaan realistista ja syvältä koskettavaa näytelmää ihmiselon arjesta. Tosiaankin, kaiken visuaalisen kakofonian alla on kyse nimenomaan arjesta ja siitä selviytymisestä. Pitkästymisestä, uupumuksesta, läheisriippuvuudesta, sitoutumiskyvyttömyydestä, heräilevästä alkoholismista ja muista pikku tragedioista. Mutta myös siitä hetkestä kun tuntee olevansa kyllin onnellinen kuolemaan.
Lähes tuntematon ohjaaja Gondry pitää hienot langat taidokkaasti käsissään, mutta vähintään yhtä suuri kiitos hengästyttävästä tripistä kuuluu islantilaissyntyiselle leikkaajalle Valdis Oskarsdottirille. Koomikkona aina rasittavuuteen asti menestynyt kuminaama Jim Carrey ei onneksi tällä kertaa turvaudu tuttuihin maneereihinsa, vaan on vakavassa roolissaan aivan mainio. Kate Winslet on hiuksiaan värjäilevänä luonnonlapsi-Clementinenä jumalainen kuten aina. Hän ei ilmeisesti osaakaan olla huono.
Teksti: Tuuve Aro