Suomi 2007. Ohjaus: Olli Saarela. Käsikirjoitus Virpi Hämeen-Anttilan romaanin pohjalta: Mika Ripatti. Kuvaus: Robert Nordström. Leikkaus: Benjamin Mercer. Tuotanto: Ilkka Matila. Pääosissa: Kari Heiskanen, Krista Kosonen. Kesto: 102 min. Levittäjä: Nordisk Film.
David Lodge ja Alison Lurie kirjoittavat herkullisesti yliopistoromansseista ja ihmissuhdesotkuista. Niistä ei tietääkseni ole tehty elokuvia, koska kirja-älykköjen maailma ei ole kovin elokuvallinen eikä dynaaminen. Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi -romaanissa kirjallisuustieteen dosentti Mikko Groman pohdiskelee 1800-luvun ranskalaista runoutta, erityisesti Baudelairea, jonka maailmaa hän ymmärtää paremmin kuin arkitodellisuutta. Yliopistomaailmassa taistellaan apurahoista ja viroista – henkilökohtaisilla suhteilla on tiedemaailmassa todella väliä. Gromanin väitöskirjan etenemistä ei auta se, että rikas vaimo vaihtaa hänet edustavampaan ja menestyvämpään kumppaniin.
Luettuani Hämeen-Anttilan viihdyttävän ja terävän esikoisromaanin pari vuotta sitten ajattelin lukeneeni kahden akateemisen ihmisen rakkaustarinan, jossa epilepsialla on suuri rooli. Olli Saarelan elokuvan aihe taasen on epilepsia, ja rakkaudella on sairaudelle alisteinen rooli. Rajuista epilepsiakohtauksista ja tajunnan sumentumisesta syntyykin toki suurempaa draamaa kuin kirjallisuusluennoista ja -keskusteluista.
Groman ällistyy ja lumoutuu opiskelijansa parista lauseesta, joissa tämä tiivistää sen, mitä hän itse yrittänyt selvitellä pari vuotta. Kirjallisuuden lisäksi heitä kalvaa ja samalla yhdistää eri syistä syntynyt ulkopuolisuuden tunne. Epilepsia sekä jarruttaa että avittaa Gromanin ja kirjallisuudenopiskelija Sari Karaslahden romanssia, kuten kirjassakin. Asiaa eivät helpota suku, ystävät ja kollegat, jotka yksimielisesti julistavat tuomionsa.
En osaa arvioida, miten totuudenmukaisesti elokuva kuvaa epilepsiaa. Kuvausten taustatukena on ollut epilepsialiitto, joten luultavasti faktat ovat kohdallaan. Mutta sairauden demonisoiminen ja siihen nivottu fantasiamaailmasta repäisty mystiikka tuntuvat yliampuvilta. Elokuva kulkee hyvin, koska Olli Saarela on ammattimies. Olen yleensä Tuomas Kantelisen melodramattisen elokuvamusiikin ihailija, mutta nyt Kantelisen musiikki tuntuu usein olevan tyylillisesti epäsynkassa tapahtumien kanssa.
Kun suomenruotsalaiset halutaan esittää koomisessa valossa, he ovat yleensä pellejä. Suden vuodessakin he ovat materialisteja, jotka taitavat tahdikkaan käytöksen, mutta ovat pihalla kaikesta mikä liittyy aitoihin tunteisiin ja ihmissuhteisiin. Ja Sariin ihastunut opiskelijapoika Ilari (Kai Vaine) on innokkaan elokuvafriikin ja wannabe-älykön karikatyyyri. Kirjassa varsinaisena reppanana kuvattu Mikko on elokuvassa huomattavasti ryhdikkäämpi, miehekkäämpi ja karismaattisempi, mikä saattaa olla Kari Heiskasen ansiota. Krista Kosonen on Sarin roolissa herkkä ja kaunis.
Se, että vieroksuin elokuvien painotuksia, voi johtua siitä, että päähäni on juurtunut sitkeä mielikuva siitä, miltä tarinan tulisi valkokankaalla näyttää.
Teksti: Minna Karila