USA 2008. Ohjaus: Mark Waters. Käsikirjoitus: mm. Karey Kirkpatrick, David Berenbaum, John Sayles, Holly Blackin ja Tony DiTerlizzin kirjojen pohjalta. Tuotanto: Mark Canton, Larry J. Franco, Ellen Goldsmith-Vein. Kuvaus: Caleb Deschanel. Leikkaus: Michael Kahn. Pääosissa: Freddie Highmore, Sarah Bolger, Mary-Louise Parker, David Stratheirn, Joan Plowright, Nick Nolte, Martin Short, Andrew McCarthy, Seth Rogen. Kesto: 97 min.
Peter Pan -aiheisessa Finding Neverland- sekä Jali ja suklaatehdas -elokuvissa ihastuttanut Freddie Highmore (s. 1992) nähdään nyt kaksoisroolissa Mark Watersin ohjaamassa koko perheen fantasiaseikkailussa Spiderwickin kronikat. Mutta nuori brittilahjakkuuskaan ei pysty pelastamaan keskinkertaista tekelettä, joka ammentaa estoitta tutuista satulähteistä ja jää lopulta kovin persoonattomaksi hyvistä tarkoituksistaan huolimatta. Liekö ollut meluisalla keitoksella liian monta kokkia; Holly Blackin ja Tony DiTerlizzin lastenkirjasarjan pohjalta käsikirjoitusta on vääntänyt peräti kolme kirjoittajaa.
Isän lähdettyä toisen naisen matkaan kolmilapsinen Gracen perhe muuttaa New Yorkista isoon ja syrjäiseen Spiderwickin kartanoon, missä tapahtuu kummia. Narnia-kirjojen asetelman mieleen tuova tarina nähdään puutteellista isäsuhdetta oireilevan, herkän Jared-pojan (Highmore) näkökulmasta. Yksinhuoltajaäiti Helen (Mary-Louise Parker), konflikteja välttelevä pelkurimainen kaksosveli Simon ja miekkailutaidoillaan pomottava isosisko Mallory (Sarah Bolger) eivät halua olla tekemisissä Jaredin salakammiosta löytämän kronikan kanssa. Mystisen Luonto-oppaan on väsännyt 80 vuotta aiemmin isoisosetä Arthur Spiderwick (David Strathairn), jonka Lucinda-tytär kuuluu päätyneen hourulaan.
Maagisen kirjan myötä tutustutaan elokuvan ylitsepursuaviin digitaalisiin trikkeihin: valikoivasti näkymättömiin Haltijamaan asukkeihin kuten rasittavasti riimittelevään kotitonttuun Yks'tikkiin sekä perheen henkeä uhkaaviin ilkeisiin haltijoihin, joiden johtaja on muotoaan muuttava, vallanhimoinen velho Mulgarat (Nick Nolte). Jaredin tulisi pelastaa koti, perhe ja Haltijamaa, ja vähitellen nuivista sisaruksistakin on iloa. Jättiläislinnun selässä lennetään Mikä-mikä-maata muistuttavaan toiseen todellisuuteen, ja käydään moikkaamassa mummoutunutta Lucindaa (Joan Plowright), jolla on ystävinään lenteleviä kukkakeijuja.
Elokuvan rytmi on oudosti hysteerinen. Tontuntäyteiset tapahtumat vyöryvät eteenpäin hengästyneesti ja vailla tilaa tunteelliseen samastumiseen. Lapsinäyttelijät olisivat oivia, mutta heidät on ohjattu touhottamaan, hihkumaan ja huutamaan kaikki repliikkinsä. Siankärsäiset haltijat ja muut limaa sylkevät puutarhaörkit ovat epäsympaattisia ja hirviöt kuten luolissa riekkuva Myyräpeikko ja monströösi Mulgarat vailla karismaa – tosin perheen pienimmille ne näyttäytyvät turhankin pelottavina. Kaiken pahan alku, isäsuhteen puuttuminen, kilpistyy lopussa sankaripojan ja valtaisaksi käärmeeksi muuttuneen Mulgaratin yhteenotoksi hämmentävän freudilaisissa tunnelmissa.
Teksti: Tuuve Aro