USA 2007. Ohjaus: Sam Raimi. Käsikirjoitus: Ivan Raimi ja Alvin Sargent, Stan Leen ja Steven Ditkon sarjakuvan pohjalta. Tuotanto: Avi Arad, Laura Ziskin. Kuvaus: Bill Pope. Leikkaus: Bob Murawski. Pääosissa: Tobey Maguire, Kirsten Dunst, James Franco, Thomas Hayden Church, Topher Grace, J.K. Simmons, Rosemary Harris, Bryce Dallas Howard, James Cromwell, Dylan Baker, Bill Nunn, Theresa Russell. Kesto: 140 min.
Marvel Comicsin komeasti menestynyt elokuvasarja mutanttihämähäkin puremasta partiopojasta on edennyt kolmanteen ja toistaiseksi viimeiseen osaansa. Kassakoneiden kilkatus on varmistettu muhkeilla mainoskampanjoilla sekä lähes yhtaikaisella maailmanensi-illalla. Pätevät päätähdet ovat pysyneet remmissä ja ohjaajana jatkaa ansaitusti Sam Raimi, aiemmin lähinnä kauhuun erikoistunut visionääri, joka nytkin saa Spider-Manin kohoamaan vaikuttavaan liitoon ja katsojan heittäytymään mukaan. Ainakin suurimmaksi osaksi aikaa.
Jos ensimmäisessä Hämiksessä aihe oli sisäisen sankarin löytäminen ja toisessa raskaan sankarinvastuun kantaminen niin kolmannessa seikkailussa huoli on niinkin epäseksikäs – ja toisaalta samastuttava – kuin tasapainoisen parisuhteen ylläpitäminen. Koko kaupungin palvonta kun alkaa kihota verkkoveijari Peter Parkerin (Tobey Maguire) hattuun, ja hyväsydäminen nörtti saa väistyä tummanpuhuvamman ja itserakkaamman päivityksen tieltä. Samalla suhde karikkoista Broadway-uraa aloittelevaan tyttöystävään Mary Janeen (Kirsten Dunst) kärsii ja viisaan isoäidin (Rosemary Harris) neuvot unohtuvat. Irtoaapa leuhkistuneesta Peteristä tanssiaskeleitakin Travolta-parodiaa lähentelevässä hurmauskohtauksessa, jossa mustasukaisuutta herättää kaunis blondiini Gwen Stacy (Bryce Dallas Howard).
Tämä sisäinen taistelu "hyvän" ja "pahan" persoonan välillä on elokuvassa keskeisempää kuin varsinaisten konnien uhmaaminen, vaikka nämä tekevät parhaansa. Hullun keksijä-isänsä kuolemasta yhä vain kaunainen entinen bestis Harry Osborn (James Franco) esittelee ilkeitä ilmalautailutaitojaan leffan ensimmäisessä vauhdintäyteisessä takaa-ajokohtauksessa. Peterin sedän surmannut ja vankilasta karannut Flint Marko (Thomas Hayden Church) puolestaan muuttuu oudon ydinkokeen myötä myrskynä pöliseväksi ja joka rakoon tunkeutuvaksi Hiekkamieheksi. Ammatillista uhkaa edustaa Peterin lehden kukkopoikamainen valokuvaajatulokas Eddie Brock (Topher Grace), josta tiukan paikan tullen kuoriutuu torahampainen spandex-vihulainen Venom.
Koska nykyisellä digitekniikalla lähes mikä vain on mahdollista, sarjakuvamaiset tehosteet kuten kaupungin seinillä kiitelyt, muotoaan muuttavat monsterit ynnä muut ovat tietysti vaikuttavia – mutta samasta syystä myös hieman persoonattomia. Kaikki kun on jo nähty. Pilvenpiirtäjän katolla riehaantuva nostokurki lasikerroksia ruhjovine lasteineen aiheuttaa leffan jännittävimmät tilanteet, mutta kahden aiemman seikkailun jälkeen pientä toiston makua ei voi välttää.
Kömpelö Hiekkamies on hahmona hieman epäkiinnostava, eikä pääpahiksen, häikäilemättömän Venomin hampaidenväläyttelykään saa veriä seisahtumaan. Spider-Manit ovat korostetusti lasten elokuvia, ja mukavaa roistohahmoissa onkin niiden inhimillisyys. Mitkäs sen tunnistettavampia motiiveja vääryyksiin kuin uratykki-kollegan yltiökilpailuhenki tai kaidalta polulta poikenneen isän halu pelastaa sairas lapsensa, kuten ristiriitaisella Flint Markolla. Sivuhahmoista hauskin on punaniskapamppu päätoimittaja J. Jonah Jameson, jonka sikarisuisesta ärhentelystä mainio J.K. Simmons (Thank You for Smoking, Ladykillers) ottaa kaiken irti.
Spider-Man 3 on koko perheen sisäsiistiksi sliipattua ja sellaisena varsin toimivaa puhtoviihdettä, sulavaa silmänruokaa, joka pieniä ja isompia moraalisia valintoja pohtivassa sisällössään tarjoaa jopa jotakin purtavaa.
Teksti: Tuuve Aro