USA, 2004. Ohjaus: Sam Raimi. Käsikirjoitus: Alvin Sargent, Alfred Gough, Miles Millar, Michael Chabon. Kuvaus: Bill Pope. Leikkaus: Bob Murawski. Tuotanto: Laura Ziskin, Avi Arad. Pääosissa: Tobey Maguire, Kirsten Dunst, Alfred Molina, James Franco. Kesto: 130 min. Levittäjä: Columbia TriStar Nordisk.
Kertonee jotakin amerikkalaisen elokuvayleisön rakenteesta, että Hämähäkkimiehen kaltaiset elokuvat ovat niitä, jotka takovat lippuluukuilla kaikkein kovimmat avaukset. Juuri avausviikonlopulla on Yhdysvalloissa suunnaton merkitys, siksi tuotteistaminen aloitetaan harkitusti ja hyvissä ajoin. Suunnitelmallisuus on jälleen kerran tuottanut hedelmää, sillä Hämähäkkimies 2 haali ensimmäisenä iltanaan 40 miljoonaa dollaria ja rikkoi Kuninkaan paluun 34,5 miljoonan dollarin avausennätyksen.
Miten kassamagneetteja sitten rakennetaan? Kohderyhmäksi valitaan se kaikkein otollisin eli nuoriso. Tarinan päähenkilöksi otetaan sarjakuvasankari, pääosiin kiinnitetään nuoria ja hehkeitä näyttelijöitä, konnaksi karismaattinen brittinäyttelijä ja ohjaajaksi kauhulla kulttimainetta niittänyt Sam Raimi. Käsikirjoittajien klaaniin palkataan Pulitzer-palkittu kirjailija Michael Chabon. Ja kun takana on maineikas Sony-yhtiö, rahasta ei tarvitse kitsastella. Kun elokuva on valmis, sitä testataan koeyleisöillä ja rekisteröidään kuuliaisesti niiden reaktiot. Muutoksia tulee takuuvarmasti, jos koeyleisön mielipide poikkeaa tiimin näkemyksistä. Ulkomainoksilla ja trailereilla rakennetaan potentiaalisen elokuvayleisön odotuksia. Sitten elokuva sijoitetaan USA:ssa kaikkein kuumimpaan elokuvasesonkiin eli kesään, ja muu maailma seuraa perässä. Voiko näin tarkka tuotteistaminen mennä mönkään?
Spider-Manit ovat mitä mainioimmin tehtyä viihdettä, joskin ehkä hiukan liian siistiä viihdettä vailla Shrekin aseistariisuvaa anarkiaa. Tobey Maguire tasapainoilemassa kahden roolinsa välillä, epävarmana ja kömpelönä Peter Parkerina ja liukasliikkeisenä seittiveijarina, on sankariksi oiva valinta. Myös takkuileva romanssinpoikanen Kirsten Dunstin näyttelemän Mary Jane Watsonin kanssa toimii mallikkaasti. Kuten niin usein, typerin hahmo on jälleen kerran elokuvan bad guy, Alfred Molinan esittämä tutkija Otto Octavius, jonka mielipuolisuus paisuu tarinassa järjettömiin mittoihin. Siinä missä pahikset toimivat sarjakuvissa, valkokankaalla ne tuntuvat usein pahvisilta tylsimyksiltä. Syy ei ole karismaattisen Molinan, joka on tehnyt pitkän uran teatterissa, televisiossa ja elokuvissa; viimeksi hänet nähtiin -elokuvassa hurmaavana renttuna Diego Riverana. Nyt Molina lähinnä ärhentelee mielikuvituksellisen lonkerokehikkonsa keskellä tuhoa uhoten.