USA, 2004. Ohjaus: Sam Raimi. Käsikirjoitus: Alvin Sargent, Alfred Gough, Miles Millar, Michael Chabon. Kuvaus: Bill Pope. Leikkaus: Bob Murawski. Tuotanto: Laura Ziskin, Avi Arad. Pääosissa: Tobey Maguire, Kirsten Dunst, Alfred Molina, James Franco. Kesto: 130 min. Levittäjä: Columbia TriStar Nordisk.
Kertonee jotakin amerikkalaisen elokuvayleisön rakenteesta, että Hämähäkkimiehen kaltaiset elokuvat ovat niitä, jotka takovat lippuluukuilla kaikkein kovimmat avaukset. Juuri avausviikonlopulla on Yhdysvalloissa suunnaton merkitys, siksi tuotteistaminen aloitetaan harkitusti ja hyvissä ajoin. Suunnitelmallisuus on jälleen kerran tuottanut hedelmää, sillä Hämähäkkimies 2 haali ensimmäisenä iltanaan 40 miljoonaa dollaria ja rikkoi Kuninkaan paluun 34,5 miljoonan dollarin avausennätyksen.
Miten kassamagneetteja sitten rakennetaan? Kohderyhmäksi valitaan se kaikkein otollisin eli nuoriso. Tarinan päähenkilöksi otetaan sarjakuvasankari, pääosiin kiinnitetään nuoria ja hehkeitä näyttelijöitä, konnaksi karismaattinen brittinäyttelijä ja ohjaajaksi kauhulla kulttimainetta niittänyt Sam Raimi. Käsikirjoittajien klaaniin palkataan Pulitzer-palkittu kirjailija Michael Chabon. Ja kun takana on maineikas Sony-yhtiö, rahasta ei tarvitse kitsastella. Kun elokuva on valmis, sitä testataan koeyleisöillä ja rekisteröidään kuuliaisesti niiden reaktiot. Muutoksia tulee takuuvarmasti, jos koeyleisön mielipide poikkeaa tiimin näkemyksistä. Ulkomainoksilla ja trailereilla rakennetaan potentiaalisen elokuvayleisön odotuksia. Sitten elokuva sijoitetaan USA:ssa kaikkein kuumimpaan elokuvasesonkiin eli kesään, ja muu maailma seuraa perässä. Voiko näin tarkka tuotteistaminen mennä mönkään?
Spider-Manit ovat mitä mainioimmin tehtyä viihdettä, joskin ehkä hiukan liian siistiä viihdettä vailla Shrekin aseistariisuvaa anarkiaa. Tobey Maguire tasapainoilemassa kahden roolinsa välillä, epävarmana ja kömpelönä Peter Parkerina ja liukasliikkeisenä seittiveijarina, on sankariksi oiva valinta. Myös takkuileva romanssinpoikanen Kirsten Dunstin näyttelemän Mary Jane Watsonin kanssa toimii mallikkaasti. Kuten niin usein, typerin hahmo on jälleen kerran elokuvan bad guy, Alfred Molinan esittämä tutkija Otto Octavius, jonka mielipuolisuus paisuu tarinassa järjettömiin mittoihin. Siinä missä pahikset toimivat sarjakuvissa, valkokankaalla ne tuntuvat usein pahvisilta tylsimyksiltä. Syy ei ole karismaattisen Molinan, joka on tehnyt pitkän uran teatterissa, televisiossa ja elokuvissa; viimeksi hänet nähtiin Frida-elokuvassa hurmaavana renttuna Diego Riverana. Nyt Molina lähinnä ärhentelee mielikuvituksellisen lonkerokehikkonsa keskellä tuhoa uhoten.
Elokuvan alkukrediitit pamahtavat kankaalle hienosti sarjakuvamaailman hengessä. Parasta Sam Raimin ohjauksessa on se, ettei hän suhtaudu Hämäkkimieheensä liian vakavasti. Raimi käyttää onnistuneesti elokuvan kliseitä ja hyödyntää musiikkia lyödäkseen tunnelman joskus kornisti överiksi. Hän osaa yhdistellä toimintaa, jännitystä, erikoistehosteita, romantiikkaa ja huumoria. Harmittavinta elokuvassa on taasen se, että kun nykytekniikalla voidaan loihtia aivan mitä vain, sankarin liito pilvenpiirtäjien välissä näyttää enemmän tietokonepeliltä kuin elokuvalta.
Päänäyttelijät ovat tehneet sopimuksen kolmesta elokuvasta. Saa nähdä kuinka monta Spider-Mania tullaan lopulta näkemään. Maguire on niin lapsenkasvoinen, että hän kelpaa nuoren supersankarin rooliin vielä vuosia, mutta ehkä liuta Hämähäkkimiehiä ei ole urakehityksen kannalta viisas siirto, vaikka se on taatusti viisas siirto taloudellisesti. Kaiken kaikkiaan elokuva on niin harmiton ja viihdyttävä, että se tuskin herättää kenessäkään suurempaa ärtymystä. Lisäksi on mukavaa, että Hämähäkkimiehen harteilla on pelkän New Yorkin pelastaminen eikä koko pirun maailman.
Teksti: Minna Karila