Suomi 2007. Ohjaus: Lauri Nurkse. Käsikirjoitus samannimisen romaanin pohjalta: Katja Kallio. Kuvaus: Peter Flinckenberg. Leikkaus: Harri Ylönen. Musiikki: Pessi Levanto. Tuotanto: Nina Koljonen. Pääosissa: Saija Lentonen, Kari-Pekka Toivonen, Kristiina Elstelä, Minttu Mustakallio. Kesto: 100 min. Levittäjä: Nordisk Film.
Romanttinen komedia on lajityyppinä vaikea siksi, että se on vääjäämättä kaavansa vanki. Rakkaus syttyy, sitten sen eteen tulee mutkia, syrjähyppyjä ja muita esteitä, jotka lopulta rakkauden voimalla voitetaan. Harvoin nähdään poikkeamia tästä peruskuviosta. Varsinkin amerikkalaiset elokuvat ovat liian valmiiksi pureskeltuja: katsoja ei saa tilaisuutta yllättyä. Sooloilua selviää lajityypin vaatimuksista erinomaisesti.
Helsingin Sanomissa oli vastikään juttu siitä, miten chick lit -nimellä kutsuttua, nuorten aikuisten sinkkunaisten elämästä ja sitoutumisen vaikeuksista kertovaa suomalaista kirjallisuutta ei juurikaan ole. Tämä kirjallisuuden lajityyppi kun istuu huonosti Suomeen. Mutta onhan meillä sentään Katja Kallio.
Kallion Kuutamolla ja Sooloilua kuvaavat todellisen tuntuisia ihmisiä. Huumoria nostattamaan niissäkin on tehty välillä kunnon ylilyöntejä ja luotu karikatyyrisia sivuhenkilöitä, jotka toimivat ja naurattavat, kuten niiden on tarkoituskin. Molemmat Kallion romaanit toimivat myös elokuvina, kenties tästä on kiittäminen kirjailijan rakkautta elokuvia kohtaan. Näyttelijänä toistaiseksi paremmin tunnetun Lauri Nurksen esikoisohjaus tavoittaa hyvin humoristiset, sentimentaaliset ja angstiset hetket sekä vuorottelun näiden välillä.
Sooloilussa seurataan kolmikymppisen toimittajan (Saija Lentonen) ja maailmaa vallloittavan kapellimestarin (Kari-Pekka Toivonen) äkkirakkautta ja parisuhteen kuoppia. Romaanin on valkokankaalle sovittanut kirjailija itse. Emman ja Joelin suhteen kolmantena pyöränä on Joelin dementoitunut, temperamenttinen ja valikoivasti häijy Lea-äiti (Kristiina Elstelä). Elstelä on loistava komedienne, minkä hän taas kerran todistaa. Sooloilua on elokuvana romaania jäntevämpi, viihdyttävämpi ja dialogiltaan nasevampi. Elokuvan lentävät lauseet elävät varmasti pitkään.
Pari kollegaani kiinnitti huomiota muutamaann epäloogisuuteen. Yhtä ärsytti se, että Lea-äiti on aivan liian toimintakykyinen ja selväjärkinen joutuakseen laitoshoitoon tai tarvitakseen jatkuvaa apua. Ne, jotka tuntevat Suomen vanhusten hoidon surkean tilan, tietävät ettei tarinan tilanne vastaa todellisuutta. Toisen mielestä Joelin lapsuudenkotia, hulppeata rantahuvilaa, ei tavallisen yksinhuoltajaäidin ansioilla hankita. Itse nämä seikat eivät häirinneet minua. Kun tunnelma ja sävy ovat kohdallaan ja tarina sujuva, logiikan säröt eivät haittaa.