USA, 2003. Ohjaus ja käsikirjoitus: Erroll Morris. Kuvaus: Peter Donahue, Robert Chappel. Leikkaus: Karen Schmeer, Doug Abel, Chyld King. Tuotanto: Erroll Morris, Michael Williams, Julie Ahlberg. Pääosassa: Robert S. McNamara. Kesto: 106 min.
Erroll Morrisista tuli suosikkidokumentaristini nähtyäni Johtolangan (The Thin Blue Line), kuvauksen syyttömästä miehestä odottamassa kuolemantuomionsa täytäntöönpanoa. Morrisin tapa käsitellä Randall Adamsin tapausta oli huikea jännitysnäytelmä, jolla oli komea loppu: elokuvan ansiosta Adams todettiin syyttömäksi ja vapautettiin. Ennakko-odotukseni suurvaltapolitiikan kulisseihin sukeltavaa dokumenttia kohtaan olivatkin valtavat; niitä lisäsi tänä vuonna tullut parhaan dokumenttielokuvan Oscar-palkinto ja lukuisat elokuvan liitetyt ylistyssanat. Elokuva lunasti odotukseni sangen hyvin.
Morrisin dokumentin päähenkilö on Robert S. McNamara, joka oli mm. Fordin auto-osaston tiukka johtaja ennen kuin hänestä tuli John F. Kennedyn ja Lyndon B. Johnsonin hallitusten puolustusministeri. McNamaraa pidettiin yhtenä Vietnamin sodan arkkitehdeistä, ja hänellä oli ratkaiseva rooli myös Kuuban ohjuskriisissä. Morris antaa paholaiseksi leimatulle miehelle vivahteikkaat ja inhimilliset kasvot. 86-vuotiaalla McNamaralla on karismattinen ääni, hän kertoo tarinansa hyvin ja hänen muistinsa pelaa briljantisti. Puheissaan hän purkaa turhautuneisuuttaan mm. siitä, etteivät presidentit Kennedy ja Johnson kuunnelleet hänen mielipiteitään Vietnamin sodan strategioista. Pitkän elokuvan mittaisessa puheenvuorossa hän ei kuitenkaan pyytele anteeksi Yhdysvaltain historian synkkää ja tahraista ajanjaksoa.
McNamara sanoo, ettei järki sanellut (eikä sanele) sotapolitiikkaa. Kahden Japaniin pudotetun atomipommin jäljiltä satojatuhansia japanilaisia sai surmansa, pelkästään Tokiossa kuolleiden määräksi laskettiin 100 000. Hän pohtii, oliko oikein surmata niin monta japanilaista vain jotta 10 000 amerikkalaista sotilasta säilyisi hengissä. Dokumentti kertookin ennen kaikkea siitä, miten muutaman ihmisen päätöksenteko määrittää karmivasti kokonaisen kansakunnan kohtalon. Elokuva osoittaa myös surullisesti kuinka historia aina vain toistaa itseään - nyt McNamaraa kuunnellessa mieleen tulee väistämättä Donald Rumsfeld ja Irakin sota.
Morris asettaa kameransa niin, että näyttää aivan kuin haastateltavan katse porautuisi suoraan katsojaan. Ohjaaja toistaa itseään käyttämällä tuttuja tavaramerkkejään: pyöriviä ääninauhoja, Philip Glassin takovaa musiikkia, vanhaa filmimateriaalia maailmanpoliittisista myllerryksistä, valokuvia ja grafiikkaa havainnollistamaan sotien aikaansaamia tuhoja. Hän toistaa kaavaansa hyvin.
Tyylikkäintä ja vangitsevinta Morrisin dokumenteissa on tapa leikata materiaali niin, että eteen piirtyy moraalisesti harmaa alue, joka jättää katsojalle tilaa omille johtopäätöksille ja pohdinnoille. Morris karttaa myös kaikkitietävää kertojaa, joka selittäisi katsojalle, kuinka asioista pitäisi ajatella. Morris on kutsunut Philip Glassia parhaaksi mahdolliseksi pelon ja levottomuuden säveltäjäksi - eikä hän ole havainnossaan väärässä. Jump cutien eli karkeiden hyppyleikkausten funktiota en oikein ymmärtänyt; lähinnä ne häiritsevät kiehtovaa tarinointia. Sodan oppitunnit osoittaa, että jos aihe on painava, se ei tarvitse ympärilleen ylimääräistä hörhelöä. Morris haastatteli McNamaraa 20 tuntia ja lumoutui tämän tarinoista niin, että Sodan oppintuntien jälkeen hän aikoo jatkaa sukellustaan tämän ristiriitaisen miehen elämään.
Teksti: Minna Karila
Kuva: Digital Cinema Matila & Röhr Oy