SM-liigan kulttipelaaja päätyi traagiseen ratkaisuun 44-vuotiaana – "Kun ei ole mitään suunnitelmia elämän jatkoon, siinä voi käydä huonosti"

Lopulta oli varsin ironista, että eniten HIFK:n näköinen pelaaja tuli itse asiassa Jokerien leiristä. Herttoniemen katujen kasvatti kävi läpi Jokerien junioripolun ennen kuin loikkasi aikansa kohusiirrolla punapaitaan yhdessä Anssi Melametsän ja muutaman muun pelaajan kanssa vuonna 1981.

HIFK:n ryöstö sarjan häntäpäässä tuohon aikaan majailleesta naapuriseurasta oli seurapomo Frank Mobergilta ennenkuulumattoman röyhkeä teko. Jokerien voimahahmo Aimo Mäkinen sai SM-liigan korottamaan siirtokorvauksia, mikä suitsisi vastaavanlaista aggressiivista värväämistä, mutta lopulta IFK voitti tapauksen oikeudessa.

Sisukas taistelijaluonne Tony Arima nousi nopeasti kilpailijaseurassa fanien suosikiksi. Keväällä 1983 hän nosti kaksi ensimmäistä SM-finaalia hävinneen HIFK:n suosta kolmannen pelin voittomaalillaan – kuinka ollakaan, kasvattajaseuraansa Jokereita vastaan. Voittomaalin hän teki myös neljännessä pelissä. IFK nousi mestariksi lopulta voitoin 3–2 yhdessä liigahistorian ikimuistoisimmista finaalisarjoista.

Kulttimaineeseen noussut raataja antoi kaukalossa kaikkensa. Peliuran jälkeen hän ”Tiikerin” kynnet eivät kuitenkaan saaneet kunnon otetta elämästä. Tony Arima päätti itse päivänsä joulukuun 9. päivänä vuonna 2005.

Hakin wingman

Helsingin Nordenskiöldin jäähallin katossa roikkuu rivi punaisia pelipaitoja. Niiden selkämyksistä löytyvät nimet Wetzell, Riihiranta, Murto, Hagman, Kortelainen, Lehtonen, Saarinen, Lindfors ja Kuhta.

Jokainen on ollut oman aikansa ison roolin pelaaja, mutta jokaisella on myös ollut liuta joukkuekavereita, joita ilman he eivät ehkä olisi yltäneet kaikkiin sankaritekoihinsa. Matti Hagmanille Tony Arima oli tällainen mies.

Vain 174-senttinen Arima oli kaukalossa tykinkuula, joka raivasi taitopelaajille tilaa. Hän otti maalin edessä lukemattomia iskuja poikittaisista mailoista ja ohjasi kiekkoja sisään. Raastoi, repi ja tappeli. Hän teki myös tehoja – parhailla kausillaan yli piste per peli tahdilla – mutta pitkälti juuri huippupelaajien kanssa saamansa synergian ansiosta.

Arima myös vaati muilta yhtä paljon. HIFK:ssa pukukoppi toimi pitkälti NHL–kannuksensa hankkineen Hagmanin, tämän ”wingmanin” Ariman ja muutaman muun keskeisen hahmon ehdoilla. Heidän hampaisiinsa joutuivat kaikki, jotka eivät täyttäneet heidän vaatimuksiaan. Tästä osansa sai myös seuralegenda Heikki ”Hexi” Riihiranta ja ennen kaikkea tähtipelaajana Stadiin saapunut Kari Jalonen.

– IFK:n koppiin oli vaikea tulla. Jos yritti olla muuta kuin on, saattoi joutua sellaisen kohteeksi, mitä nykyään kutsuttaisiin työpaikkakiusaamiseksi, muistelee puolustaja Ari Kuisma 1980-luvun kulttuuria.

– Mutta kun ei luullut itsestään mitään, se oli hyvin selkeä ja turvallinen paikka.

HIFK:n Hammurabin laki

Leijonien maajoukkueen nykyinen joukkueenjohtaja Mika Kortelainen on yksi niistä harvoista, jonka nimi lukee hallin kattoon nostetuissa punaisissa paidoissa. Vuonna 1986 hän ei kuitenkaan ollut Hagmanin ja Ariman silmissä mitään.

Kortelainen liittyi A-junioreista HIFK:n edustusjoukkueeseen, johon jokaisen oli itse osoitettava kuuluvansa.

– Sain sen itsekin tuta. Ei sitä nykyaikana voi oikein sanoa, mitä kaikkea siellä tapahtui. IFK:ssa oli silloin voimassa Hammurabin laki – silmä silmästä ja hammas hampaasta, Kortelainen sanoo.

– Tony etunenässä koetteli junnuja. Jos rupesit pelkäämään siellä, niin silloin sait ottaa sitä koko ajan vastaan. Homman nimi saattoi olla, ettet selviytynytkään siitä. Silloin saattoi ura loppua siihen – tai ainakin ura IFK:ssa. Kyllä siellä sellaisiakin tapauksia sattui.

Arimalle nuorten poikien itsetunnon tuhoaminen ei kuitenkaan ollut se juju. Hän odotti näiltä reaktiota.

– Tonyssa oli hyvää se, että hän mittautti sinut kentällä. Tonyn juttu jäi kuitenkin sinne kentälle. Hän arvosti sitä, jos olit kova takaisin häntä vastaan. Silloin sait sen arvostuksen.

– Häntä sai ajaa takaisin, ja hän vähän jopa toivoikin sitä. Silloin hän katsoi, että tuossa on luonnetta.

Kortelainen kertoo, että HIFK:n harjoituksissa myös junioreita lanattiin surutta. Hanskatkin putosivat toisinaan joukkuekavereiden kesken.

– ”Hakki” oli se johtaja ja oli siellä muitakin vahvoja persoonia. Jos jollain oli vaikeaa, niin se oli enemmän Hakin tai muiden kuin Tonyn kanssa, toteaa puolestaan vuoden 1985–88 HIFK:ssa viettänyt puolustaja Ari Kuisma.

Nyrkit heiluivat kaduilla ja kaukalossa

Tony Arima oli tottunut raivaamaan tietään nyrkein. Sen hän oli oppinut Itä-Helsingin kaduilla ja poikaporukoissa, joissa puolensa pitäminen on elinehto. Nykypäivän näkökulmasta koulujen välitunneilla ja ostoskeskusten kujilla meno oli ajoin todella väkivaltaista eikä nuorten väleihin todellakaan puututtu samalla tavalla kuin nykyään tehtäisiin.

Jääkiekko myös heijastelee aikaansa. Latteudet siitä, että kaukalo olisi jokin erillinen linnake, jossa eletään ajastaan jäljessä, tulevat yleensä sellaisilta ihmisiltä, jotka katsovat kulttuuria aivan eri kulmasta. Nyrkit heiluvat nuorten miesten välillä yhä myös aamuöisissä baarijonoissakin, vaikka se ei näkyisikään turvallista arkielämää elävien silmiin.

1980-luvulla HIFK:n edustusjoukkueen ydinryhmän saapuminen ravintolaan tiesi usein jonkinlaista kärhämää. Tony Arima otti läpi uransa reippaasti alkoholia ja tappeli baareissa, mutta pystyi hoitamaan kiekkoilijan tehtävänsä vain pienillä nuhteilla.

Heikki Riihiranta kertoo Hexi-kirjassaan (2019) tilanteesta, jossa hän joutui humalaisen Ariman hampaisiin elokuun 1984 rapujuhlissa. Taustalla oli Riihirannan mukaan selvä Matti Hagmanin käskytys.

– Ennen kuin Hexi oli edes ehtinyt avata suutaan, Arima oli tullut ja tönäissyt miestä voimakkaasti olkapäähän. Arima oli ilmiselvästi tullut haastamaan Hexin tappeluun. ”Vittu, Hexi! Mitä vittua sä auot sitä päätäsi? Ny tulee osumia!” Arima oli vaahdonnut, Marko Lempinen kirjoittaa kirjassa.

– Ei jumalauta, Tony! Painu nyt helvettiin siitä! Hexi huudahti takaisin. Se oli taatusti Hakki, joka lähetti sut kimppuuni, eikö niin? Sä siis kuljet noin pahasti Hakin talutusnuorassa! Pitäisihän sun tietää, etten tappele joukkuetoverien kanssa. Sano tämä nyt sille Hakille, joka ei itse uskalla tulla tänne, Riihiranta jatkoi kirjan mukaan.

Vaikka tappeluiden jouduttiin vähän väliä, väkivalta ei ollut Arimalle päämäärä, sanoo Mika Kortelainen.

– Pointti oli kuitenkin se, että jos joku tuli kuittailemaan meidän porukalle, niin hän oli se poliisi kapakassakin. En kokenut, että hän olisi lähtenyt yöhön tappelemaan. Ei se sellaista ollut kuitenkaan.

Matikaisen kevätsiivous

Ariman ja Hagman tie HIFK:ssa nousi pystyyn kaudella 1987–88. HIFK oli jäänyt pelityylillisesti valta-asemaan nousseen Tapparan jalkoihin ja näytti tarkkaan viisikkopeliin verrattuna pahasti kehityksestä jääneeltä.

Päävalmentajaksi seuraan saapunut Pentti Matikainen halusi laittaa tuulemaan, mutta ajatukset eivät menneet yksiin vanhan ydinkaartin kanssa. Matikainen halusi ammattimaistaa harjoittelua. Hän toi mukanaan aamutreenit ja kovat kesäharjoitukset.

Arima puri hammasta ja tappeli vastaan. Kauden päätteeksi hän joutui kuitenkin jättämään seuraan. Samoin esimerkiksi Matti Hagman ja kolmas samaan rinkiin kuulunut Ari ”Allu” Lähteenmäki.

– Kun he joutuivat Hakin kanssa lähtemään, palo oli jo sammunut. Kun pelityyli on tuollainen, että sinulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin panna kroppaa likoon, et ehkä välttämättä jaksa enää kaikkia iskuja ottaa vastaan tai antaa, ja olla joka ilta kovana. Taito on kuitenkin rajallista, Mika Kortelainen kuvailee Ariman tilannetta.

– Kun Pohjois-Karjalasta tulee jenkkiä jauhava Matikainen, joka oli aika arrogantti tyyppi, niin kyllähän se vanha polvi oli vaikea Penalle, ja siinähän se konflikti tuli. Kyse oli tavallaan myös valtataistelusta, että kuka sitä vei. Enemmän näen, että se oli Hakin ja Penan valtataistelu, Kortelainen jatkaa.

Rinki yritti pitää saavutetusta valta-asemastaan kiinni, mutta Matikainen piti pintansa.

– Monesti treenien jälkeen, kun Matikainen vitutti Tonya ja Hakkia, kopissa soi täysillä Leevi & the Leavingsin Pohjois-Karjala, Kortelainen tiivistää kaksikon tunnelmat Matikaisesta eroon pääsemisestä.

– Ei se kausi ehkä joukkuehengen kannalta ollut mitenkään vaikeampi, mutta Matikainen ehkä koki sen aika vaikeaksi, Kuisma jatkaa.

– Siellä oli vahvoja persoonia eikä hän ehkä tiennyt, onko Tony lintu vai kala. Ja kun Pena rakensi seuraavaa joukkuetta omien ajatustensa kautta, niin hän teki ratkaisuja, että kenestä luovuttiin ja keitä otettiin tilalle.

Paluu Hagmanin rinnalle

Arima teki tämän jälkeen toisen loikkauksen verivihollisten välillä. Hän otti suunnaksi 1. divisioonaan pudonneen kasvattajaseuransa Jokerit. Jälleen mukana oli saman polun kulkenut Anssi Melametsä, joka oli niin ikään saanut lähteä Matikaisen IFK:sta.

Paluumuuttajien ja Teemu Selänteen johtaman loistavan juniorimiehistön avulla Jokerit nousi takaisin SM-liigaan. Arima pelasi seurassa vielä yhden kauden ennen kuin laskusuhdanteessa ollut ura vei hänet seuraavaksi Lahteen ja Matti Hagmanin avulla liigaan nousseeseen Hockey Reippaaseen.

– Hakki oli siihen aikaan yksi isoimpia nimiä Suomessa. Tony toi taistelijan luonteellaan varsinkin toisella kaudella joukkueeseen voittajan asennetta ja periksiantamattomuutta. Hän oli hyvä hankinta siihen kohtaan, kertoo pitkän linjan lahtelainen kiekkomies Erkki Mäkelä.

– Jos joukkue oli vähän alamaissa, hän oli iso apu myös tuolla puolella tuomaan henkeä. Hän kertoi suoraan, miten asiat olivat. Hän on siitä itsekin kertonut joskus, että on joutunut maksamaan hintaa siitä, että on reilu ja rehellinen, Mäkelä jatkaa.

Vaikeuksiin seurajohdon tai valmennuksen kanssa ei Arima silti Mäkelän mukaan juuri koskaan joutunut. Tämä pääsi monesta tilanteesta vilpittömällä lapsenkatseellaan kertoessaan mielipiteensä raa’an rehellisesti.

Sietokyky oli kuitenkin koetuksella, kun Ariman toisella kaudella Reippaan talous alkoi piiputtaa viimeisiään. Kovat satsaukset kauteen 1990–91 olivat vieneet seuran pisteen päähän kuudennesta sijasta eli silloisesta viimeisestä puolivälieräpaikasta.

Sitten lama alkoi syventyä, seuran talous sukelsi syövereihin ja lopulta seuraavan kauden joukkuetta karsittiin rajusti. Arima pelasi välillä kuusi ottelua 1. divisioonaa Kiekko-Vantaassa jäätyään ilman palkkaa Reippaassa.

– Kyllähän me jouduimme palkkoja odottamaan. Kaikki rahat kyllä saatiin, mutta kuitenkin hommat tehtiin ja lopussa kaikki oli ok. Olihan se kovaa hommaa, että käyt töissä, muttei tullut suoritusta, Mäkelä sanoo.

Vaikeuksienkin keskellä Arima piti joukkuehenkeä yllä.

– Muistan, kuinka Tony tuli koppiin ja sanoi, että ”kaikki jätkät ovat hartiat kyyryssä, nyt joka jätkä kasvaa puoli metriä”, Mäkelä muistaa.

– Oli hienoa pelata Tony kanssa, koska hänellä oli jo tietty kovan pelaajan maine. Kaveri antoi suoran harhasyötön, kun näki, että Arima tulee päälle. Paniikissa kiekko pois, ja minä pääsin tekemään ilmaisia maaleja.

Tiikerinsilmä oli kadonnut

30 ikävuoden rajapyykin jälkeen Ariman ura alkoi kuitenkin näyttää hiipumisen merkkejä. Arima puhui yhä netistä löytyvässä vuoden 1992 haastattelussa olevansa mahdollisesti matkalla takaisin HIFK:n paitaan. Ehkä hän menisi valmentajakurssille tai tekisi urheiluvälinevalmistaja Nikelle töitä.

Todellisuudessa Arimalla ei ollut juuri mitään käsitystä siitä, mitä hän peliuransa jälkeen tekisi. Helsinkiin hän ei vielä palannut, vaan pelasi ensin kauden Kalajoen Junkkareissa. Sitten HIFK kutsui jälleen syksyllä 1993.

Arima kertoi Erkki Mäkelälle palaavansa IFK:hon. Joukkue tarvitsi herättäjää, ja siihen rooliin Tiikeri sopi täydellisesti. Kortelaisen mukaan seuraan ei palannut kuitenkaan se sama ikoninen hahmo.

– Tony oli tietyllä tapaa muuttunut, kun hän tuli takaisin IFK:hon. Kovin terä oli vähän kateissa. Mutta kyllä hän soturi oli silti, Kortelainen pohtii.

– Muutos oli ihan silmiinpistävä. Keihään kärki oli taittunut.

Tietoisuus siitä, että ura oli kääntynyt loppusuoralle, näkyi soturin ilmeessä.

Huonot merkit ilmassa

Arima asettui peliuransa viimeisinä vuosina Orimattilaan. Ura jatkui lähinnä divaritasolla vielä vuoteen 1995 asti. Sitten ikitaistelijan oli todettava, että sodat on hänen kohdaltaan sodittu.

– Luulen, että Tiikeri ei oikein löytänyt paikkaansa. Hän oli rauhaton sielu. Siinä oli huonot merkit ilmassa, Kortelainen myöntää.

– Hän oli valmentajaksi niin katujätkä, tempoileva ja rauhaton. Niken tallissa hän oli pitkään, mutta ei hänestä oikein mihinkään myyntityöhönkään ollut. Kiekko oli hänelle kaikki kaikessa, ja kun et löydä oikein mitään muuta sisältöä elämään, niin siinä se ongelma kai oli.

– Valitettavasti yksi sellainen kohtalo, joita tuossa aika valitettavan monellakin on. Elämä heittelee sitten nurjalle puolelle, Kortelainen tiivistää.

Arima viljeli Orimattilassa vadelmia, ja vanhat pelikaverit yrittivät häntä parhaansa mukaan tukea ja auttaa.

– Välillä harvoin häntä näkyi hallilla, välillä soiteltiin puolin ja toisin kuulumisia, mutta kyllä se väheni koko ajan. Muistan, että jätkät yrittivät pitää yhteyttä ja jeesata, mutta se on hirveän hankala yhtälö, jos haluaa tietyllä tapaa erakoitua, niin siinä ei voi oikein muuta kuin yrittää auttaa.

– Tonya yritettiin auttaa, mutta avun vastaanottaminen ei ollut hirveän korkealla tasolla, Kortelainen pohtii.

– Se oli aavistuksen surullista, koska hän ei ollut hommannut siviilielämän puolella oikein sellaista työtä tai ammattia, niin hänen oli vähän pakko roikkua jääkiekossa kiinni, jotta saa rahaa elämiseen, Ari Kuisma yhtyy edelliseen.

– Soittelimme silloin tällöin, muttemme sitten kuitenkaan käyty pelejä katsomassa, vaikka siitä välillä aina puhuttiin. Kävimme kyllä hänen luonaan joskus Orimattilassa kylässä, Erkki Mäkelä sanoo.

Hymy ei hyydy

Ariman pitkäaikainen ystävä Matti Virmanen kertoo Arto Terosen ja Jouko Vuolteen tekemässä kirjassa Kiveen hakatut, kuinka lupaava kiekkoilija oli joutunut aikuisten maailmaan liian varhain. Arimalla oli perhettä ja koti ennen kuin hänen ikäisensä pelikaverit edes osasivat haaveilla asiasta. Perheen perustamisen hän nosti päällimmäiseksi syyksi sille, miksi ura ei koskaan vienyt Pohjois-Amerikkaan Colorado Rockiesin eli myöhemmän New Jersey Devilsin vuonna 1981 tekemästä NHL-varauksesta huolimatta.

Eron jälkeen uusi elämänkumppani löytyi Lahden-aikoina. Arima teki välillä töitä rakennusalalla ja oli fyysisesti edelleen loistavassa kunnossa, mutta jokin hänen elämässään oli ottanut ratkaisevan käänteen huonompaan.

Kaiken oireilun jälkeenkin lähtö tuli yllätyksenä monille. Tony Arima teki itsemurhan 9. joulukuuta vuonna 2005.

– Se oli oikeasti loppupeleissä ihan tosi iso yllätys. Hän oli aina hyvä feikkaamaan sitä, että kaikki on hyvin. Kaikki oli aina hyvin, kun hän oli muiden kanssa tekemisissä, Kortelainen sanoo.

Roolin esittämiseen Arima oli tottunut jo pelivuosinaan. Hän oli aito katujätkä, mutta vei näytelmän siinäkin todellisuutta pidemmälle.

– Hän nousi kadulta, teki hienon uran ja paistatteli valokeilassa. Kun ei ole mitään suunnitelmia elämän jatkoon, niin siinä voi käydä huonosti. Eikä hän ole valitettavasti ainoa tapaus, Kortelainen muistuttaa.

– Fyysisesti hän oli tosi kovassa kunnossa. Muistaakseni totesinkin hänelle, että äijä on tiukemmassa letkussa kuin peliuralla, Mäkelä hämmästelee.

– Ne keskustelut, joita silloin tällöin käytiin, niin se oli kyllä yllätys minulle, että siinä kävi sitten loppujen lopuksi noin, hän jatkaa.

Myös Jokerit muisti 44-vuotiaana menehtynyttä entistä pelaajansa kotiottelussaan.

– Hänen kuvansa oli isolla valotaululla ja perhe oli paikalla. Tony oli kuitenkin sillä tavalla Jokeri-pelaaja, vaikka pelasikin alun perin Herttoniemessä ja välillä HIFK:ssa, Matti Virmanen kertoo Kiveen hakatut -kirjassa.

Ari Kuismalle tulee Arimasta ensimmäisenä mieleen hymy, jolla tämä otti aina myös vastoinkäymiset vastaan.

– Yksi Tonyn mielisanomisia oli, jos oli jotain ihan idioottiluisteluja tai muuta, niin hän hoki aina, että ”hymy ei hyydy”.

– Yrittää koutsi rääkätä meitä kuinka paljon tahansa, niin me olemme niin vittumaisia jätkiä, että hymyillemme vain, Kuisma muistaa Ariman sanoneen.

– Se minulle tulee Tonysta aina ensimmäisenä mieleen.