USA 2005. Ohjaus, kuvaus & leikkaus: Robert Rodriguez. Muut ohjaajat: Frank Miller, Quentin Tarantino. Käsikirjoitus: Frank Miller oman sarjakuvansa pohjalta. Tuotanto: Elizabeth Avellan, Rodriguez, Miller. Musiikki: John Debney, Graeme Revell, Robert Rodriguez. Pääosissa: Bruce Willis, Mickey Rourke, Jessica Alba, Rosario Dawson, Clive Owen, Benicio Del Toro, Carla Gugino, Devon Aoki, Powers Boothe, Nick Stahl, Rutger Hauer, Elijah Wood, Brittany Murphy, Michael Madsen. Kesto: 124 min.
Kesän kohutuin ensi-ilta, Robert Rodriguezin, Frank Millerin ja Quentin Tarantinon yhteistyön hedelmä Sin City täyttää odotukset komeasti. Millerin samannimisen noir-sarjakuvan maailmaan sijoittuva ensemble-elokuva on maaninen matka tuomiopäivän porteille. Sin Cityn apokalyptistä meininkiä voisi olla liian karskia katsella ilman tyylittelyn tuomaa kaksiulotteista etäännytystä. Veri roiskuu mutta harvemmin punaisena turboahdetun tuskan todellisuudessa.
Valkokankaan Sin City kokoaa yhteen ainekset Millerin kolmesta albumista, joista ensimmäinen, Sin City, loi pohjan menestyksekkäälle sarjalle. Keltainen äpärä (That Yellow Bastard) ja Kohtalokas tappo (The Big Fat Kill) täydentävät leffaversion tarinamaailmaa. Elokuva alkaa sydänvikaisen sankarijepari John Hartiganin (Bruce Willis) missiosta pelastaa viaton pikkutyttö psykopaatin pedofiili-tappajan, senaattorinpoika-Roarkin (Nick Stahl) käsistä. Dramaattisen avausepisodin jälkeen siirrytään seuraamaan toista murhaajan jäljittäjää, romuluista Marvia (Mickey Rourke), joka vannoo veristä kostoa rakastajattarensa surmaajalle. Kolmas tarinalinja keskittyy Sin Cityn viimeisen rehellisen poliisin, Dwightin (Clive Owen) ja tehokkaan domina-armeijan ahdinkoon tilanteessa, missä taisi tulla tapettua väärä hemmo väärällä hetkellä. Lopuksi juonikuvioiden punaiset langat solmitaan nätisti yhteen tavalla, joka muistuttaa erehdyttävästi Quentin Tarantinon Pulp Fictionia (1994).
Jos astut elokuvateatteriin tietämättömänä siitä, mitä odottaa, saattaa sopeutuminen Sin Cityyn viedä hyvinkin oman aikansa. Elokuvalle kannattaa silti suoda vähintään puolituntinen, vaikka tarinan synkeät käänteet saattavat vääntää vatsan ympäri. Kun tottuu elokuvan mustavalkoiseen mutta varsin väriläiskäiseen keinotodellisuuteen, tempaavat myös juonilinjat aivan eri tavalla mukaansa. Sin City on elokuva, jossa tähtenä ei hillu kukaan yksittäinen stara. Sen paikan on vallannut hypnoottinen, perverssi puolimaailma. Kyseessä on 1940- ja 50-luvun mustan elokuvan perinteestä mentaliteettinsa lainannut moderni visio, kovaksikeitetty ja groteski painajainen.
Vaikka elokuvan design varastaa valoa eläviltä esiintyjiltä, eivät näyttelijät toki ole huonoja tai merkityksettömiä. Sin Cityn silmäätekevät ovat kaikki parasta A-ryhmää, ja ainoa suurempi yllätys on hän, joka vetää porukan pisimmän korren. Mickey Rourke, 1980-luvun Marlon Brando, joka katosi kameroiden edestä nyrkkeilykehiin, tekee komean comebackin Marvina, eläimellisenä puoli-ihmisenä. Lautapäisen kostajan rooli on ehdottomasti (itsekin lautapäisen) Rourken uran ja Sin Cityn parasta antia. Paljon huonommaksi ei jää Bruce Willis, mutta häneltä tasavahvoja suorituksia on lupa odottaa. Hurjien naisten etunenässä vakuuttavat tulisilmäinen Rosario Dawson ja lakonisen tehokas Devon Aoki, hempeämpää linjaa edustaa kissanpentumaisesti keimaileva Jessica Alba.
Rodriguez, jonka piikkiin elokuva kahdesta muusta kreditoidusta ohjaajasta huolimatta menee, on siirtänyt Millerin Sin Cityn elokuvamuotoon pikkutarkan uskollisesti. Siinä missä taannoisen Sky Captain and the World of Tomorrow (2004) -seikkailun visuaalinen teknokiilto jätti katsojansa täysin kylmäksi, Sin City pumppaa verta pakkiin keskittymällä kertomustensa konflikteihin, olivat ne sitten romanttisia, häiriintyneitä tai väkivaltaisia – tai kaikkia niitä yhtä aikaa. Ajalla ja paikalla ei ole merkitystä, on vain syyn ja seurauksen verinen valtatie.
Teksti: Outi Heiskanen
Kuva: FS Film Oy