Japani, 1996. Ohjaus ja käsikirjoitus: Masayuki Suo. Kuvaus: Naoki Kayano. Leikkaus: Junichi Kikuchi. Tuotanto: Yasuyoshi Tokuma. Pääosissa: Koji Yakusho, Tamiyo Kusakari, Naoto Takenaka, Eriko Watanabe, Akira Emoto, Yu Tokui, Hiromasa Taguchi, Reiko Kusamura. Kesto: 120 min.
Ohjelmistoon tulee meillä harvoin nähty tuote: japanilainen elokuva, joka ei ole taide-elokuva vaan kaihoisa kansankomedia. Shall We Dance on kotimaassaan valloittanut puolelleen niin yleisön kuin kriitikotkin. Vuonna 1996 se oli Japanin katsotuin elokuva. Elokuva ei nimestään huolimatta hehku tanssin lumoa vaan kertoo kömpelöstä kirjanpitäjästä, joka haluaa epätoivoisesti oppia tanssimaan. Päähenkilön kautta seurataan myös muiden rytmitajuttomien köntysten haparointia tanssin tiellä. Vasta aivan elokuvan lopulla päästään katselemaan Ball Room -tanssia, mutta silloinkin vain muutaman lyhyen kohtauksen verran. Kulttuurierot lienevät syy sille, että elokuvan vastaanotto tuntuu suomalaisin silmin vaikealta. Jo lähtöasetelma, miesten tanssiharrastus, tuntuu lievästi sanottuna oudon häpeälliseltä asialta, lähes yhtä syntiseltä kuin käynti bordellissa. Paritanssia harrastavaa miestä ei kannata Japanissa kadehtia.
Elokuva alkaa, kun työhönsä leipääntynyt kirjanpitäjä ihailee päivittäisillä työmatkoillaan läheisen tanssisalin ikkunaan nojaavaa nuorta naista. Kirjanpitäjä uskaltautuu menemään tanssitunneille, jotka innoittavat häntä salaa harjoittelemaan tanssiaskeleita myös öisillä aukioilla. Siron tanssijattaren ja perheellisen kirjanpitäjän välille syntyy kaunis ystävyys, jonkinlainen etäiseksi jäävä ihailu, joka ei japanilaiseen pidättyväiseen tapaan koskaan muutu seksiksi tai edes kunnon romanssiksi. Kirjanpitäjän vaimo ehtii kuitenkin hätääntyä iltamenoista ja palkkaa etsivän jäljittämään aviomiestään. Väärinkäsityksestä syntyy kansankomediaa japanilaiseen malliin.
Muut komedialliset ainekset on ladattu tanssisalilla kompuroivien henkilöhahmojen varaan. Tanssisalilta löytyy toinenkin kirjanpitäjä, jonka kanssa päähenkilö voi jakaa salatun syntinsä. Tämä työtoveri on omaksunut tanssiessaan kiihkeäverisen latino-imagon, jota hän korostaa pitkähiuksisella peruukilla ja ylilyövillä eleillä ja ilmeillä.
Miehellä on elokuvassa selvä pellen rooli. Kurssilla haparoivat myös lihava köntys ja pieni kurttuinen mies. Sekä elokuvan henkilöhahmot että sen kuvaamat tilanteet ovat ylikarrikoituja. Kenellekään ei voi jäädä epäselväksi, että tarkoitus olisi nauraa. Asioiden liika alleviivaaminen johtaa lähinnä tahattomaan komiikkaan. Toki Shall We Dance paljastaa myös pilkan takaa henkilöhahmojen traagisempiakin tuntoja. Sanoma lienee se, että jokainen ansaitsee arvostuksen juuri sellaisena kuin on, kaikkine ulkoisine vikoineen ja sisäisine haaveineen.
Tuskin japanilaisetkaan nauravat Kummeleille tai ranskalaiset Uuno Turhapurolle. Tiettyyn kulttuuriin sidotut vitsit eivät helposti avaudu toisen kulttuurin edustajalle. Silti on olemassa joitakin kulttuurista toisen liikuteltavia yleishumoristisia piirteitä. Myäs Shall We Dance -elokuvan henkilöhahmoista löytyyy näitä aineksia: surkimuksillehan on tapana naureskella vähän kaikkialla. Maantieteellinen välimatka on huumorin kentällä joskus liian pitkä, vaikka taide-elokuvien kohdalle se yleensä kutistuukin merkityksettömäksi. Kaikessa kummalllisuudessaan ja tahattomassa komiikassaan Shall We Dance käy hupaisan uteliaana kurkistuksena täysin toisenlaiseen maailmaan, täynnä täysin toisenlaisia, käsittämättömiä tabuja. Käsittämättömiä siis suomalaisesta vinkkelistä.
Teksti: Minna Karila