Sertifikaattien periaatteena on se, että niitä myönnetään uusiutuvalla energialla sähköä tuottaville yhtiöille. Tuotantoyhtiöiltä sähköä ostaville jakeluyhtiöille asetetaan ostopakko.
Useissa Euroopan maissa käytössä olevat vihreät sertifikaatit ovat nousemassa esille Suomessakin. Uusiutuvan energian tuottajille myönnettävät sertifikaatit ovat käytössä jo muun muassa Ruotsissa, Puolassa, Britanniassa, Hollannissa, Belgiassa ja Italiassa.
Energiateollisuus esitti joulun alla sertifikaattien ottamista käyttöön. Esitys on suunnattu hallitukselle, joka antaa keväällä ilmasto- ja energiapoliittisen selontekonsa eduskunnalle. Se liittyy myös Euroopan unionin uusiutuvan energian maakohtaisiin lisäämistavoitteisiin, jotka EU:n komission on määrä julkistaa ensi viikon keskiviikkona.
Energiateollisuus on tähän saakka vastustanut pakollisia sertifikaatteja, vaikka muun muassa Fortum on tukenut niitä jo aiemmin. Energiateollisuuden sähköntuotantoasioista vastaavan johtajan Jukka Leskelän mukaan syynä kannan pyörtämiseen on se, että EU:n sitovat maakohtaiset tavoitteet muuttavat pelitilanteen.
Uusiutuvan energian lisäämistarpeesta tulee niin suuri, että tavoitteen saavuttamiseksi tarvitaan investointitukea tai sertifikaatteja tai niiden yhdistelmää, Leskelä kertoo.
Jakeluyhtiöille ostopakko
Sertifikaattien periaatteena on se, että niitä myönnetään uusiutuvalla energialla sähköä tuottaville yhtiöille. Tuotantoyhtiöiltä sähköä ostaville jakeluyhtiöille asetetaan ostopakko. Sertifikaateille syntyy markkinat samaan tapaan kuin päästöoikeuksille.
Energiateollisuuden mielestä sertifikaattijärjestelmän vahvuus on sen markkinalähtöisyys. Näin käyttöön tulee tehokkain tapa tuottaa uusiutuvaa energiaa.
Leskelä korostaa, että sertifikaattijärjestelmä poikkeaa selvästi päästöoikeuskaupasta. Jos yhtiö tuottaa sähköä uusiutuvalla energialla, sitä palkitaan rahanarvoisilla sertifikaateilla. Sertifikaatit eivät rankaise muita tuottajia samalla tavalla kuin päästökauppa tekee.
Sertifikaattijärjestelmässä ei myöskään pääse syntymään niin sanottuja ansiottomia windfall-voittoja, joista päästökauppajärjestelmää on arvosteltu, Leskelä arvioi.
Sertifikaattien lopullisia maksajia ovat kuluttajat kuten muissakin tukijärjestelmissä. Sertifikaatteja ostava jakeluyhtiö perii niiden hinnan sähkölaskussa.
Erilaiset tukitasot
Sertifikaatteja jakamaan ja järjestelmän toimintaa valvomaan tarvitaan julkista valtaa. Sertifikaatteja käytännössä jakava taho voisi Leskelän mukaan olla esimerkiksi kantaverkkoyhtiö Fingrid.
Sertifikaattien jako tapahtuu sillä perusteella, miten suuri osa kunkin yhtiön sähköstä tuotetaan uusiutuvalla energialla. Kuluttajille sähköä myyvällä yhtiöllä on velvoite ostaa sertifikaatteja tuotantoyhtiöiltä. Sertifikaattien ostovelvoite voi koskea esimerkiksi 30 prosenttia yhtiön myymästä sähköstä.
Sertifikaatin hinta on tukea uusiutuvalle energialle, sillä uusiutumattomia energialähteitä käyttävät yhtiöt jäävät paitsi sertifikaattituloista.
Jo olemassa oleva vesivoima on uudistuvaa energiaa. Leskelän mielestä sertifikaatteja ei kuitenkaan pitäisi jakaa vanhalle vesivoimalle, sillä se sotkisi olemassa olevat energiamarkkinat.
Sertifikaatit pitäisi varata uusille tuotantomuodoille, jotta järjestelmä ohjaisi ottamaan käyttöön entistä enemmän uusiutuvaa energiaa.
Energiateollisuuden mallissa uusiutuvan energian eri muodoille pitää sallia erilaiset tukitasot. Leskelän mukaan esimerkiksi tuulivoimalle voitaisiin myöntää kolme kertaa enemmän sertifikaatteja kuin puuenergialle, sillä tuulivoima tarvitsee eniten tukea.
Hän huomauttaa kuitenkin, että asiaa pitää vielä hioa oikean tukitason saavuttamiseksi.
(MTV3-STT)