Belgia-Ranska, 1997. Ohjaus: Alain Berliner. Käsikirjoitus: Chris van derStappen, Alain Berliner. Kuvaus: Yves Cape. Leikkaus: Sandrine Deegen. Tuotanto: Carola Scotta. Pääosissa: Georges Du Fresne, Michele Laroque, Jean-Philippe Ecoffey, Helena Vincent, Julien Riviera.
Belgialaisen Alain Berlinerin ohjaama Ruusuinen elämäni kertoo 7-vuotiaasta Ludovicista, joka haluaisi olla tyttö. Pojan vanhemmat, kolme sisarusta, isoäiti, tuttavat ja naapurit, suhtautuvat kukin omalla tavallaan omituisesti käyttäytyvään lapseen. Selvitäkseen väärän sukupuolen kahleista Ludovic pakenee välillä omaan ruusunpunaiseen fantasiamaailmaansa, jossa kaikki on ällöttävän imelää ja pohjattoman tyttömäistä. Hän toivoisi voivansa oikeasti elää sellaisen äitelyyden keskellä.
Ludoviciksi on valittu herkkä Georges Du Fresne, joka on rooliin sopivan androgyyni. Hän kävisi yhtä hyvin niin pojasta kuin tytöstäkin. Elokuvan aikuiset ovat liioitellun suvaitsemattomia ja inhottavia, vaikka tarinasta löytyykin niin sanottu hyvä aikuinen, pojan isoäiti. Koko Ludovicin tarinassa käsitellään oikeastaan ihmisten asenteita, jotka muokkautuvat ympäristön mukaan. Kaikille on hyvin tärkeätä, mitä muut ajattelevat. Ja kun ympäristö ei ymmärrä kummallista lasta, Ludovicin koko perhe uhkaa tuhoutua. Varsinkin, kun ikävä ja ahdaskatseinen naapuri, sattuu olemaan Ludovicin isän pomo. Eikä vastoinkäymisistä syytetty lapsi tajua tekevänsä mitään pahaa pukeutuessaan tyttöjen mekkoihin ja leikkiessään tyttöjen leikkejä.
Sukellukset mainoskrääsän täyttämään auringonpaisteiseen, värikkääseen, ja onnelliseen maailmaan, on pojaksi syntyneen tytön pakotie häntä ahdistavasta todellisuudesta. Ludovicin oma keinotodellisuus olisi suorastaan vaikuttava, ellei vastaavaa surrealismia, mutta komeammin tehtynä, olisi jo nähty Federico Fellinin ja Woody Allenin loihtimana. Molemmat ovat rakentaneet elokuviinsa jaksoja, joissa henkilöhahmot tunkeutuvat valkokankaan ja mainosten sisälle, leijailevat näkymättöminä, katoavat, ilmestyvät jälleen vaihtaen muotoa kameleonttien lailla. Mielikuvituksella on ennenkin rikottu elokuvakerronnan säännönmukaisuuksia, niin vakavassa kuin kevyessäkin mielessä. Berlinerin pastellinsävyiseksi värittämä mielikuvitusmaailma ei siis säihky uutuuttaan.
Koko elokuva istuisi paljon paremmin draamadokumetin muottiin, sillä kaikkifiktiiviset elementit tuntuvat siltä kuin ne olisi lisätty elokuvaan jälkikäteen, eloisamman lopputuloksenaikaansaamiseksi. Ruusuisessa elämässä epäuskottavat tapahtumat häiritsevät kovin. Se, että transseksuaali poika kohtaa transseksuaalin tytön, on katsojan kannalta keinotekoinen käänne.Näiden "kieroon kasvaneiden" lasten ystävyys tuo toki tarinaan ymmärryksen valoa ja inhimillisen päätöksen. Tällaista aihetta on harvoin käsitelty fiktiivisissä elokuvissa. Eikä fiktio valitettavasti nytkään tunnu luontevalta tavalta käsitellä vakavan inhimillistä tarinaa. Mustavalkoinen dokumentti värikkäämpien henkilöhahmojen varassa olisi kiinnostavampaa katseltavaa kuin tämä värejä hehkuttava tarina mustavalkoisia henkilöhahmoja täynnä.
Teksti: Minna Karila