(Warner)
Brittiläisen Sarah Joycen eli Rumerin esikoislevy Seasons of My Soul on raikas tuulahdus levymarkkinoilla. Tämä kolmekymppinen laulajatar syntyi Pakistanissa, mutta muutti 11-vuotiaana perheensä kanssa Englantiin. Rumer on harrastanut musiikkia jo pidempään. Hän on mm. laulanut La Honda -nimisessä bändissä 2000-luvun alussa. Ennen kuin ryhtyi Rumeriksi, nainen esiintyi nimellä Sarah Prentice.
Seasons of My Soul on tasaisen mukavaa kuunneltavaa. Koska Rumer osaa sekä laulaa että kynäillä hyviä tekstejä (hän on tehnyt suurimman osan levyn kappaleista), ei levyllä tarvitse kikkailla tyylienvaihdoksilla tai muilla ihmeellisyyksillä, vaan se on hyvin itsevarma ja kypsän kuuloinen kokonaisuus. Levy on täynnä rentoa tunnelmointia ja hyvin tyttömäisen raikkaita kappaleita. Kappaleita on maustettu mm. pianolla, torvella, sellolla ja viululla, mutta ne eivät nouse liikaa esiin, vaan Rumer saa johdatella pehmeällä äänellään kappaleiden kulkua.
Voisi sanoa, että Seasons of My Soul on levynä aika tasapaksu, mutta se ei ihme kyllä haittaa ollenkaan. Kappaleet ovat ihania ja niitä kuuntelee mielellään. Tosin mikäli levy olisi yli tuntinen, niin silloin saattaisi jo alkaa puuduttaa. Noin 40 minuuttia tällaista musiikkia jaksaa kuitenkin kuunnella aivan kevyesti.
Am I Forgiven -kappale aloittaa levyn todella kevyesti ja raikkaasti mukavasti rallatellen. Se toivottaa kuulijan tervetulleeksi kuuntelemaan Rumerin tunnelmia. Levyltä on julkaistu kaksi sinkkua: Slow ja Aretha. Slow muistuttaa hieman Saden fiilistelyjä. Hieno kappale, joka soljuu ihanasti eteenpäin: hitaasti ja raukeasti. Aretha taas on hieman rempseämpi kappale, jos niin voi sanoa mistään tämän levyn kappaleista. Se kuitenkin jatkaa levyn pehmeää linjaa, joka jatkuukin ihan loppuun asti.
On mahtavaa, ettei Rumerin tarvitse laulaa kovaa tai korkealta, vaan hän esiintyy suloisen pehmeästi. Rumerin ääni on upean vahva ja itsevarma, toisaalta se ei ole kovin erikoinen, mutta siinä on jotain, mikä saa ihastumaan naisen lauluun heti ensi kuulemalta. Ehkä se on hänen tapansa laulaa ja esittää kappaleet. Vaikka kyseessä on esikoisalbumi, niin aloittelijan epävarmuus ei todellakaan kuulu missään vaiheessa.
Levyltä on vaikea nimetä parasta kappaletta, sillä jokaisessa tuntuu olevan jotain hyvää (ja ei mitään huonoa). Erikoismaininnan ansaitsevat ehkäpä kappaleet: Come To Me High, Saving Grace ja Thankful. Levyn loppupuolelta löytyvä Blackbird on aikamoisen viihdyttävä. Kuten muutkin, myös tämä kertoo ihmissuhteista. Laulun tarina kerrotaan kiirehtimättä ja kauniisti. Siinä on jotain retroilevaa, 1960-lukumaista. Tämän jälkeen tuleva On My Way Home jää vähän jalkoihin, kun sitä seuraava Goodbye Girl lopettaa levyn musikaalityyppisesti tarttuvalla kertosäkeellä.
Levyn International Edition sisältää kaksi bonuskappaletta: Alfie ja It Might Be You (Theme From Tootsie), jotka ovat ihan mukiinmeneviä ja molemmat sopivat Rumerin äänelle todella hyvin. Itse en kuitenkaan kaipaa mainion 11 kappaleen kokonaisuuden jälkeen enää uusia lauluja ja bonukset tuntuvat vähän turhilta.