Rouva Presidentti

Aleksi Bardyn ohjaama Rouva Presidentti kertoo Tarja Halosesta kansanjohtajana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana. Kuvausryhmä kulkee Halosen kintereillä edustustilaisuuksissa, kabineteissa ja konferensseissa. Hänen liikkeitään seurattiin puolentoista vuoden ajan aina siihen asti, kunnes valta siirtyi Sauli Niinistölle.

Halonen asetti elokuvalle tiukan ehdon: se sai käsitellä vain ja ainoastaan hänen työtään. Tätä ehtoa Bardyn työryhmä on noudattanut kuuliaisesti. Elokuvassa ei ole tungettelevaa tirkistelyä, mutta kulissien takaa paljastuu kyllä monia aitoja hetkiäkin.

Elokuva tekee varsin selväksi sen, että presidentillä on yllättävän paljon poliittista ja hallinnollista työtä. Tehtävä ei ole pelkkää kuninkaallista edustamista. Vaikka presidentillä on käytännön asioita helpottavat apujoukkonsa, Halonen haluaa myös tehdä varsin paljon itse. Hän haluaa esimerkiksi luonnostella omat puheensa eikä lukea paperista muiden esittämiä, itselleen vieraita ajatuksia. Tärkeitä ulkopoliittisia keskusteluja kuvausryhmän ei ollut lupa taltioida – tai ainakaan niitä ei ole elokuvassa mukana.

Kaikkitietävää ja selittävää kommentaattoria ei elokuvassa kuulla, ja hyvä niin. Halosen ja hänen seurueensa ilmeet ja lausahdukset hoitavat elokuvan kommentointitarpeen tyhjentävästi. Halonen ei pidä poseeraus- ja meikkaussessioista mutta myöntyy niihin, koska ne kuuluvat toimenkuvaan.

Hän osaa olla kova ja piikikäs mutta myös hauskoja letkautuksia laukova täti, joka tuo matkalta alaisilleen tuliaisiksi villasukkia ja innostuu tanssahtelemaan valtiovierailulla Namibiassa. Paljastava on myös hänen ilmeensä, kun hän urhoollisesti hymyilee entisen koulunsa juhlassa kuunnellessaan oppilaiden epävireistä soittoa.

Puoliso Pentti Arajärvi on tilaisuuksissa usein mukana ja tytär Anna Halonen nähdään valmistautumassa Linnan itsenäisyyspäivän juhliin. Muuten ensimmäisen naispresidenttimme yksityiselämä pysyy elokuvassa yksityisenä. Rouva Presidentti on eheä mutta hiukan pinnallinen työprofiili, joka toisaalta vahvistaa sitä käsitystä, että Halosen julkinen ja yksityinen minä eivät ratkaisevasti eroa toisistaan.

Elokuva korostaa poliittisen protokollan jähmeyttä ja kääntää tilanteet usein komediaksi. Tässä Bardya auttaa elokuvan kohde, suorapuheinen ja humoristinen Halonen sekä Kerkko Koskisen musiikki, joka jäljittelee 70-luvun agenttisarjojen musiikkia. Tunnelma muuttuu loppua kohti totisemmaksi, kun Halonen valmistautuu ristiriitaisin tuntein jättämään hyvästit 12 vuoden työlleen.

Teksti: Minna Karila