USA 1999. Ohjaus: Benjamin Ross. Käsikirjoitus: John Logan. Tuotanto: Tony Scott. Kuvaus: Mike Southon. Leikkaus: Alex Mackie. Pääosissa: Liev Schreiber, James Cromwell, John Malkovich, Melanie Griffith, Brenda Blethyn, Roy Schreider, Liam Cunningham, David Suchet. Kesto: 87 min.
Maailman arvostetuimman (tai yliarvostetuimman) elokuvan Citizen Kanen tekeminen ja teatterilevitykseen pääseminen oli rankka ja monivaiheinen taistelu, jonka kuvaamiseen Benjamin Rossin elokuva keskittyy. RKO 281 luotaa nuoren neron ja vanhan titaanin kohtaamista: Wellesin esikoiselokuvahan oli satiirinen tutkielma vallan kääntöpuolesta, surullisena esikuvanaan lehtimoguli William Randolph Hearst. Pohatta ei tietenkään moista kukkoilua hyväksynyt, vaan pisti koko hirvittävän vaikutusvaltansa peliin elokuvan ja ohjaajanuorukaisen tuhoamiseksi.
RKO 281:n kuvaama maailma, 40-luvun Hollywood, oli sänkykamaripolitiikan ja raa'an keinottelun kiehuva noidankattila, jonka ylimpänä hämmentäjänä toimi tietysti rahan jumala. Kaikilla oli omat skandaalinsa varjeltavanaan, ja samaan keitokseen uhkasi hukkua myös ihmepoika-Wellesin mestariteos, kun Hearst vetosi elokuvajohtajien arimpiin paikkoihin. Aseenaan mogulilla oli verenhimoiset juorulehtikuningattaret Hedda Hopper ja Louella Parsons; näillä kahdella oli koko Hollywood-kerma kierojen pikkurilliensä ympärillä.
Faktaa ja fiktiota sekoitteleva elokuva antaa tapahtumista kovin kesyn kuvan, ja muistuttaakin sujuvan luettelomaisessa kerronnassaan liikaa TV-elokuvaa. Tarkkaillaan hieman ahdistusta, jonka ympäristön suuret odotukset herättävät Orsonissa (Liev Schreiber), uhrauksia joita nerous aina ympäristöltään edellyttää ja "vastapuolen" eli konkurssikypsän Hearstin (James Cromwell) ja hänen rakastajattarensa kokemusta skandaalista - mutta kaikkea tätä vain sipaistaan pinnasta, minkään todellisen kauheasti koskettamatta.
Olankohautuksella sivuutetaan myös yksi Hollywood-historian kuuluisimmista tapauksista, Wellesin kohtaaminen elokuvapamppujen (mm. Louis B. Mayerin, Darryl Zanuckin ja David O. Selznickin) "tuomioistuimen" kanssa. Tilaisuuden piti varmistaa Kanen kaatuminen, mutta toisin kävi: Orson marssi sisään, piti maailmojasyleilevän puheen amerikkalaisesta sananvapaudesta ja käveli ulos voittajana. Citizen Kane sai ensi-iltansa seuraavalla viikolla.
Elokuva paikkaa puutteitaan mehevillä sivuosilla, joihin loistonäyttelijät tuovat elämän. Brenda Blethyn viekkaana Louella Parsonsina, John Malkovich Orsonin alkoholisoituneena käsikirjoittajana Herman Mankiewiczina ja Melanie Griffith Hearstin väsähtävänä rakastajattarena Marion Daviesina tekevät kaikki hienot suoritukset. Sävykkäästi näyttelee myös veteraani James Cromwell omaan ahneuteensa hukkuvaa Hearstia.
Pyöreäposkinen Liev Schreiber hoitaa pääosansa moitteettomasti, mutta on kumeana kumpuavasta Orson-äänestään huolimatta vain TV-ruudun kokoinen näyttelijä. Hänestä puuttuu Wellesin omalaatuinen karisma, mitä jää kaipaamaan myös miehelle kirjoitetusta roolista. Lähes tyystin ohitetaan ohjaajan varjoisat puolet kuten katujyrämäinen häikäilemättömyys ja naissuhteiden sadistiset piirteet - nämä jotka aikanaan tavattiin pukea "hankala nero" -myytin kaapuun.
RKO 281 - Tapaus Citizen Kane on säröttömästä sisäsiisteydestään huolimatta aivan sympaattinen pikkuelokuva, joka valottaa yhtä viime vuosisadan kiehtovimmista ilmiöistä. Ajankuvaltaan uskottavan teoksen ansioihin kuuluu myös John Altmanin säveltämä voimakas musiikki, joka vuorottelee maukkaiden jazz-numeroiden kanssa.
Teksti: Tuuve Aro