USA 2005. Ohjaus: Chris Columbus. Käsikirjoitus: Stephen Chbosky Jonathan Larsonin Broadway-hittimusikaalista. Tuotanto: Jane Rosenthal, Robert De Niro, Chris Columbus, Michael Barnathan, Mark Radcliffe. Kuvaus: Stephen Goldblatt. Leikkaus: Richard Pearson. Musiikki: Jonathan Larson. Pääosissa: Anthony Rapp, Adam Pascal, Rosario Dawson, Jesse L. Martin, Wilson Jermaine Heredia, Idina Menzel, Tracie Thoms, Taye Diggs. Kesto: 137 min.
Jonathan Larsonin säveltämä ja sanoittama Rent aloitti voittokulkunsa off-Broadwaylla vuonna 1996. Rent ei ollut mikä tahansa musikaali, sillä sen teemasta ei olisi luullut löytyvän laulun aihetta. Lähtökohdaksi oli otettu kasariaikakauden uusi ykkösvihollinen, AIDS. Yleisö ja kriitikot lakosivat Giacomo Puccinin La Bohèmen dynaamisen modernisaation edessä. Tuberkuloosi oli vaihtunut AIDSiin ja Rodolfosta oli tullut Roger, joka näppäili kitarallaan Mimin teemaa. Rent voitti lopulta peräti neljä Tony-palkintoa sekä Pulitzerin parhaana draamana.
Rent on kertomus ystävyksistä, joita yhdistää paitsi HIV myös boheemi elämäntapa ja haluttomuus hypätä yhteiskunnan pillin mukaan. Elokuvantekijä Mark (Anthony Rapp) ja muusikko Roger (Adam Pascal) asuttavat murjua New Yorkin East Villagessa. Entinen kämppäkaveri Benjamin Coffin (Taye Diggs) on vaihtanut leiriä naituaan vuokraisännän tyttären. Bennie perii vuokrat koko tyhjätaskuiselta naapurustolta. Häätö uhkaa, elleivät asukkaat pian ala kaivaa kuvettaan.
Kämppäkaverusten ystäväpiiriin kuuluvat myös työtön opettaja Tom Collins (Jesse L. Martin) ja hänen transvestiittirakastettunsa Angel (Wilson Jermaine Heredia), Markin exä Maureen (Idina Menzel) ja hänen tyttöystävänsä Joanne (Tracie Thoms) sekä Rogerista kiinnostunut alakerran narkkari/strippari Mimi (Rosario Dawson). Rent on kuvaus yhdestä vuodesta heidän elämässään.
Tarina-aika on vuosi 1989. Uusi vuosituhat siintää horisontissa, mutta päivän kerrallaan eläville millennium on sittenkin etäinen haave. Kuten alussa tuli mainittua, Rent on muunnelma Puccinin oopperasta. Larsonin näkemys ei kuitenkaan ole siirtynyt valkokankaalle kokonaisuudessaan. Kysymys ei ole pelkästä karsinnasta ja sovittamisesta, sillä elokuvaversio on tehnyt muutoksia myös musikaalin tyyliin. näyttämöversio pyrki absoluuttiseen oopperatodellisuuteen, jossa kaikkein banaaleimmatkin detaljit lauletaan replikoinnin sijaan. Elokuva sen sijaan ei ole uskaltautunut samalle linjalle, mikä on harmi. libreton muokkaaminen suoraviivaiseksi juoneksi paljastaa musiikin varaan rakentuneen alkuperäisidean heikkoudet. Se, mikä laulettuna välittyy voimallisesti, kuulostaa repliikin muodossa naiivilta. (1964) kaltainen totaalimusikaali olisi ollut paitsi rohkea myös välttämätön veto