USA 2010. Ohjaus: Robert Schwentke. Käsikirjoitus: Jon Hoeber, Erich Hoeber. Kuvaus: Florian Ballhaus. Leikkaus: Thom Noble. Musiikki: Christophe Beck. Pääosissa: Bruce Willis, Mary-Louise Parker, John Malkovich, Morgan Freeman, Helen Mirren, Brian Cox, Karl Urban, Richard Dreyfuss, Rebecca Pidgeon. Kesto: 113 min.
Meno ja meininki eivät puske punaiselle asti Robert Schwentken sympaattisessa mutta loppua kohti laimenevassa senioritrillerissä. Aikuisemmille action-faneille Red saattaa silti sopia kuin nenä päähän.
Red on paluu parin vuosikymmenen takaisten teemojen ja roolivalintojen äärelle: aikaan, jolloin Willisin Brucellakin oli vielä tukkaa. Konnankoukkuilusta Die Hardeihin uransa punnertanut stara tunnetaan tätä nykyä karismaattisena kuulapäänä, jonka karvattomuus saa hupaisaa huomiota myös uutuusleffassa.
Frank Moses (Willis) on eläkkeelle jäänyt, mutta edelleen vaaralliseksi luokiteltu (red = retired: extremely dangerous) CIA-agentti. Ex-pomo ei silti ole kiitollisuudella pilattu, sillä se on pistänyt murhamiehet entisen erikoismiehen kintereille.
Frank ei ole ainoa maalitaulu, vaan tulilinjalla on tuntemattomien lisäksi myös kourallinen miehen ikääntyneitä kommandokollegoja. Tappolistalle päätyy myös viaton Sarah (Mary-Louise Parker), Frankin kaukainen puhelinihastus, joka työkseen huolehtii eläkemaksuista. Vetreän veteraanin on pelastettava koko porukka, hinnalla millä hyvänsä.
Elokuva, jonka pääosissa nähdään Willisin ja Parkerin ohella Morgan Freeman, John Malkovich, Helen Mirren ja Brian Cox ei voi olla aivan huono. Redin kohdalla huomio pitää kutinsa, jos kohta ei Schwentken trillerikomedialle voi kovin korkeaakaan arvosanaa antaa.
Red pärjää nimenomaan näyttelijöillään: aina sympaattisen Freemanin rinnalla kukoistavat Malkovichin fanaattinen hulluus ja Mirrenin sähäkkä rotunaiseus puhumattakaan Parkerin hilpeästi pihalla olevasta sossuvirkailijasta. Bruce on oma leppoisa itsensä, pehmeällä äänellä replikoiva junttura, jonka action-tähteys näyttää aina yhtä vaivattomalta.
Jopa konnat ja pseudopahikset ovat ennen kaikkea hupaisia ilmestyksiä (Richard Dreyfuss, Brian Cox). Ei ihme, etteivät luodit löydä maalejaan toistuvien tulitaisteluiden tiimellyksessä. Fiilis on rennon letkeä kiperimmissäkin tilanteissa. Tuloksena syntyy haaleasti hykerryttävää velikultailua.
Väljä suhtautuminen omaan aiheeseen ei välttämättä laske Redin viihdearvoa, ei ainakaan varttuneemman Willis-ihailijan silmissä. Tässä mielessä Red on hyvin helppo ja turvallinen elokuvavalinta. Tarinakuvauksen lukenut tietää tismalleen mitä tuleman pitää ja jos muuta ei odota, ei pety.
Elokuvan viehätystä nostaa katsojan halu pitää näkemästään. Maisemat vaihtuvat nasevasti ja vitsejä ripotellaan sinne tänne. Sitä paitsi kukapa ei tykkäisi hengata vanhojen tuttujen seurassa? Tämän tason ammattilaisia harvemmin näkee näin vähäpätöisen juonen kiemuroissa, mikä myös hämmästyttää. Luonnenäyttelijöiden aktiivilomaa? Kenties.
Teksti: Outi Heiskanen